"Älkää, hywät pojat, tehkö minulle wahinkoa, Wiklohan minä olenkin wain", puhkesi Wiklo sanomaan hädissänsä.
"Woi tuota rullia! osaahan se puhuakin!"
"Minun silmissäni ei hän enää näytäkään puutalkolta, waan Wiklolta."
"Ja minun."
"Ei huoli uskoa häntä! se on taas muuttanut itsensä kaikkien silmissä
Wikloksi; hän kummittelee."
"Koetetaanpa!" lausui eräs heistä ja samassa siwaltiwat he hänet lattialle piilostaan. Pojat oliwat tullessaan jo warustaneet mukaansa muutamia hienoja keppejä, ja samassa kun he siwalsiwat hänet lattialle, käänsiwät he hänet watsallensa; toiset sieppasiwat kepit käteensä ja alkoiwat hutkia Wikloa aika kyytiä selkään. Seuraus oli se, että Wiklo kiemuroitsi ja riehui lattialla hutkimisten ajalla, ja joka hutkaisemiselle oihkasi.
"Jo, jo lähtee lentoon, ottakaa kiinni!" sanoiwat toiset ja töytäsiwät häneen kiinni.
"Älkää Jumalan tähden minua tappako! kyllä minä kuolen niinkuin muutkin ihmiset", rukoili Wiklo, joka luuli että nuo poikawiikarit ainakin hänet häwittäwät siinä turhassa luulossaan, ett'ei rulli kuole, waikka häntä kuinkakin rusikoitsisi.
"Aiwanhan sillä on Wiklon äänikin", sanoi eräs heistä, ja heittiwät lyöntinsä pois; eiwätkä he olleetkaan puoltakymmentä kertaa useammasti häntä lyöneet kepeillänsä.
"Jokohan se onkin wain Wiklo?"