—"Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arweli ukko, ikäänkuin ilmoittaakseen, että kaikkein täytyy tehdä woimiensa takaa työtä, jotka waan uudistalosta tahtoiwat oman ja perheensä hengen elättää.
—"Missä olette toisen korwanne menettäneet?" kysyin.
—"Tään mökin metsää kulowalkealta warjellessanihan tuon menetin.— Mitäs, eihän tässä eläisi ensinkään, ellen olisi suojellut metsää noilta alinomaisilta metsäpaloilta", selitti ukko.
—"Kuinka se käwi?"
—"Kuinkahan tämän toki käwikään. Rynnistin kaikin woimin wastaan, ettei kulowalkea pääsisi häwittämään mökin metsää, jota olin niin kauwan kokenut suojella ja kaswattaa. Silloin kaatui palawa puu päälleni, löi korwan päästäni pois ja siinä se sitten oli", tuumaili ukko yhtäkaikkisesti.
—"Minä pelkään että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.
—"Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei woi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.
Mielelläni olisin suonut unen tulewan itsellenikin, waan sitä ei tullut. Ukon wälinpitämätön luonnonlaki kangasteli waan alati mielessäni. Tuwassa olewat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssiwat lumi=hiutaleet oliwat eläwinä kuwina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelwottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kowaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, waan hywänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kaswojen juonteilla warustettu. Hänen poskissaan näkyi wielä jälkeä nuoruuden ruusuista, waikka selwästi näki, että waiwoista waluwa hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin ett'ei hänen sydämensäkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta wailla, waimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän—niinkuin ennen olen kertonut— suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut—sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää waikka minkälaiseen howiin. Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kowaan kotihin, elämän waiwoja kärsimään, waan että siihen oli ollut wäkewämpi sisällinen syy—rakkaus waimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti wastaan tuon sisällisen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyöriwät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tuli=tikulla waikean ja katsoin kelloani, se oli puoliwälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä walkea, waan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja owi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdotoin sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lawaa wasten ja wihdoin wiimeinkin tapasi minut uni.
Minä uneksuin ja olin olewinani tuolla tuwassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut ja kahta ankarammin tanssiwat lumi=hiutaleet tuwassa. Lapsi oli kowin sairaana, ja isä sekä äiti istuiwat murheellisen näköisinä kätkyen wieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin owen seinään ja parwi isoja lumi=hattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitiwät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen wiereen polwillensa, kuurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kaswoille. Nyt tuli owesta walkoinen, läpi=kuultawa, liehuwa haamu, jolla oli kauniit siiwet hartioilla. Hän oli niin keweän näköinen, että hän ei näyttänyt käywän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sowitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti hawaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni wiette?" sanoi hän haamulle.—"Sinne, jossa ei enää lumi=hiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarwitse koskaan enään suutelolla kuiwata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilewälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyä lähti haamu lapsen ja tanssiwien lumi=parwien kanssa ulos semmoista wauhtia, että owi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan mihinkä he meniwät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäs ja ylemmäs; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin waan wiimein he katosiwat näköpiiristäni. Tuuli winkui ja kiljui puiden latwoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa weisattawan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle, meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"
Kun heräsin unestani, oli waari noussut ylös ja kiskoi päreitä päre=walkean walossa; muori oli myös jo ylähällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuaallista unta, waan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt walweellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aawistamaan, että lapsi on—kuollut.