"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisiwat tässä tulewaisuutensa turwan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi ehtiwät."
"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa, ja asiat menewät niinkuin ne menewät."
"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää."
"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hywää."
"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hywää."
"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille hywää, jotka häntä pelkääwät ja rakastawat ja jotka owat itsekin hywiä. Mutta woi! minä olen niin kowin paha, minä olen murhamies, moninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirweälle ja pahalle ihmiselle suo mitään hywää", sanoi isäntä epätoiwossaan ja huokasi niin sywästi, että olisi luullut rinnan halkeawan.
Haihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta koetin taas wetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin hänelle: "kuka teillä kukkia hoitaa ja kaswattaa?"
"Minun Kerttuni", wastasi isäntä, "oli suuri kukkien rakastaja, hän niitä hoiti ja waali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terweenä ollessansa tuoksui huoneemme niiden hywästä hajusta, ja siisteys ja puhtaus wallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kaswoi isoksi oli hän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo aikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli wielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylwää ja istuttaa, ikäänkuin waistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen luonnoksensa. Aina siihen asti kun hän hawaitsi minun tilani auttamattomaksi, hoiteli hän wielä niitä, mutta nyt ne saawat elää tahi kuolla aiwan oman tahtonsa mukaan. Woi, woi, niitä menneitä autuaita aikoja; silloin oli paratiisi tykönämme——ja woi, woi näitä tuskan, ahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin waiwatun waimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutawat kirousta, kauhistusta ja kostoa. Woi woi! Tämä on jo helwetin esimakua!"
Minä huomasin selwään, etten woinut häntä erottaa tuosta kipeästä kohdasta, sillä hän aina wain löi ja laski siihen yhteen ja samaan asiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä käynyt mitenkään liewenteleminen tahi sillä tawalla lohduttaminen, ett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä kumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:
"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me muutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia syntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen kadotuksen. Mutta Jumala on luwannut ne kaikki anteeksi antaa ja unohtaa, jos me wain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa nimessä."