Wiimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta mistä hinnasta hywänsä.
"Oletteko sairas?" kysyin häneltä, istuessani hänen wiereensä penkille.
Isäntä näkyi säpsähtäwän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan wastaamatta. Sitten kääntyi hän katsomaan lähinnä olewan henkilön silmiin, ikäänkuin kysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hywin käsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui warowasti isännän puoleen ja kohti=lujalla äänenpainolla sanoi wakawasti isännälle: "wieras kysyy oletteko te sairas?"
Sywä huokaus nousi isännän rinnasta, hän nousi werkalleen ja sanoi sywällä, kumisewalla äänellä: "wieras on niin hywä ja tulee tänne!" ja samassa alkoi hän hitaasti astuskella huoneesta ulos. Minä seurasin ilolla perästä, sillä hartain haluni oli saada jotenkin liewittää hänen murheellista ja raskasta tilaansa. Hän astui kartanon poikki tuohon toiseen, kuistilla warustettuun rakennukseen. Sisälle tultuamme sain heti nähdä kummia: rakennuksen awaroissa ja hywästi sisustetuissa huoneissa wallitsi haudan hiljaisuus ja kaikkialla näkyi hywä siiwo ja järjestys. Kaikki huonekalut, oliwatpa ne mitä nimeä ja laatua hywänsä, oliwat täydessä kunnossa ja kukin paikallaan, sillä ne owat elottomia kappaleita, jotka eiwät tiedä omistajiensa puutoksista ja waiwoista mitään.—Ikkunoilla oli useita kukkaruukkuja, joissa kaikissa oli oma kaswinsa. Useimmat kukat ja kaswit näkyiwät olewan melkein kuolleessa tilassa ja selwästi näkyi ettei niistä oltu pidetty towiin aikaan mitään huolta, waikka toisaalta taas näkyi, että talossa oli ennen oltu suuria kukkien rakastajia. Nuo kukat saiwat siis elää wointinsa mukaan omaa kuihtunutta ja kuolemaa ennustawaa elämäänsä!—Minua kummastutti tuo kukkien wastakohta huoneissa wallitsewan muun järjestyksen suhteen. Waikka oli kewätkesä, ei myrttikään näyttänyt wielä mitään elon merkkiä ja ruusu oli peräti kellastunut ja kuihtumaisillaan. Selwästi näki, että balsamiinit oliwat jo aikaiseen kylwetyt ja istutetut, mutta siihen ne sitten oliwat jääneet onnensa nojaan kuiwuuden käsiin nääntymään, jonkatähden ne oliwat surkastuneita ja auringon kulun mukaan sinne tänne kiertyneitä; ainoastaan muratti ja pelargonia näyttiwät jotain elon merkkiä, sillä edellinen oli kiemuroinut ympäri seiniä ikäänkuin olisi hakenut jotain läpeä päästäksensä pois tuosta surullisesta ja wähän toiwoa antawasta paikastaan; jälkimäinen ei taas näkynyt huoliwan mitään, oliko hänellä kuiwa wai märkä, hoidetaanko häntä wai ei, sillä se näytti wain wiheriäisen ja eläwän näköiseltä; se ei näyttänyt olewan surun lapsi.—Näyttipä siltä mielestäni kuin tuo kaswi=kuntakin olisi osannut yht'aikaa sairastaa täydellisempien elollisten olentojen—ihmisien kanssa.
Noita kaikkia oli minulla aikaa kyllin katsella ja miettiä, sillä isäntä ei puhunut yhtäkään sanaa, istui wain äänetönnä ja katsoi synkästi eteensä.
Nyt juuri kuului toisesta, salin perällä olewasta kamarista kimakka— lapsen itku!—Isäntä kawahti heti ylös niin äkkiä kuin olisi saanut käärmeen piston. Hän riensi kamarin owea kohden ja awasi sen, ja mitä silloin näin? Siellä sama surullinen, nuori, kaunis nainen, jonka äsken olin tuolla tuwassa nähnyt, istui hoitelemassa pientä kätkyessä olewaa lasta!—Lapsi wiihtyi pian, isäntä painoi owen jälleen kiinni ja palasi samalle sijalle, josta hän oli lähtenyt, ja istui siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin.
"Herra Jumala", ajattelin minä, "onko lankeemus, rikos ja häpeä painanut tuon surullisen kuwan noin kauniiseen, ikäänkuin wiattomuuden esikuwaan ensin, ja sitäkö isäntä langenneen isänä suree, ja siitäkö tuo suru ja umpimielisyys koko talon wäkeen? oliwat kysymyksiä, jotka niinkuin salaman iskut leimahteliwat sieluni läwitse. Mutta ei, ei; ei se woi niin olla, sillä olisi mahdotonta, että noin puhtaassa ja wilpittömän näköisessä Jumalan luodussa saattaisi niin sywä lankeemus tapahtua. Hänen kaswojensa juonteissa en hawainnut yhtään niitä jälkiä, joita turmelus painaa walloittamansa ihmisen kaswoihin—hyi, te ilkeät ajatukset, mitä te mieleen hyökkäätte!——niin, mutta jos tuo nuori nainen olisi isännän——waimo? Ei, ei, sekään hän ei ole, sillä minä selwästi huomasin—tahi olin ainakin huomaawinani, että isännän ja tuon naisen näössä oli jotain yhdenkaltaisuutta.—No mikä hän sitten on?— Sitä en warmaan tiedä, mutta luulenpa hänen kumminkin olewan isännän— tyttären, lienee hänen asiansa miten lieneekin." Ne oliwat taas sekaisia kysymyksiä ja wastauksia, jotka yhtä nopeasti meniwät kuin tuliwatkin ja jotka kiihoittiwat uteliaisuuteni korkeimmalleen.
Minä menin isännän tykö, otin häntä kädestä hiljaa kiinni ja kysyin häneltä taas, samassa katsoen häntä silmiin: "oletteko te mitenkään kipeä?"
"Kipeä, kowin kipeä", sanoi isäntä, ja minä oikein säikähdin, kun kuulin hänen taas ääntäwän niin pitkän ajan päästä.
"Ettekö saattaisi minulle ilmoittaa sairauttanne? Kenties woisin teitä jotenkin auttaa", sanoin hänelle.