"Kuka niin ahne welkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.
"Rowasti", wastasi ukko lyhyeen.
"Rowasti! Teidän on kai paljonkin hänelle welkaa?" sanoin kummastellen.
"Ei paljon, menneen wuotiset saatawat wain", sanoi ukko huoaten.
"Menneen wuotiset saatawat wain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"
"Käwinhän minä tuolla parikin kertaa."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän oli kauhean wihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, warastatte minua', eikä armoa tullut, waikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää", sanoi ukko ja katsoa wilautti minua taaskin synkästi silmiin.
"Sen minä sanon, että teillä on armoton rowasti. Olisipa hän saattanut waaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.
"Niin se olisi woinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edeswastaus meidän sieluistamme, ja sen wuoksi tarwitsee hänen kai saada kaikki saatawansa. Hän on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia, mutta minä en jaksa maksaa, waikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanowat rowastin olewan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edeswastauksen alla rowasti eläisi, jos ei hän saisi saatawiaan", arweli ukko wiattomasti.