Lukkari alkoi nyt juuri kantowirreksi:
"Suur surkeus ja waiwaisuus, on täällä murheen laaksos:" j.n.e.
Kai tuo kantowirsi oli rowastin määräämä, Puutteen Matin rowastin.— Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa oliwat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja waiwaisuudessa.
Kun wärsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, waikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en woinut tehdä.
Haudattawana oli useita ruumiita, ja saattowäkeä oli paljon. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rowasti rupesi siunaamaan pois menneitten wiimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tawallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Kewäinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan kowiin kokkareihin, ja sentähden romahti kowasti kun rowasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntywän kaiun seasta kuuluwan ääni: "Hän on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia.— Minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa."
Hain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattowäen seasta. Waljuakin waljumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama waimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kaswoin seisoi hän puolialastomien ja wilusta wärisewien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti wain yhteen ja samaan paikkaan miehensä arkkuun. Minä en mennyt waimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selwässä tiedossa, jonka tähden ne eiwät tarwinneet uusimista.
Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntewilta tarkemmin wainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei woinut kestää alituista jalkojen märkinä oloa ja muuta wilua, sen täytyi sortua luonnon woimien alle, ja kolmen wuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt wäsyneen kuoren.
Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tawallisien toimien perästä nousi rowasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs.—Rakkaus on lain täyttämys", oliwat rowastilla saarnan aineena. Suurella woimalla, painolla ja hywillä lahjoilla selitti rowasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen woima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta welwollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin wakuutettiin. Kiiwaimman saarnan aikana tunkeusi wäkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hywä kirkonmies". Waikutuksettaan ei tuo pontewa saarna näyttänyt menewänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.
Saarnan loputtua rupesi rowasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala on kaikkiwiisaassa armoneuwossaan nähnyt hywäksi poiskutsua täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen, hänen elettyänsä 42 wuotta, 3 kuukautta ja 8 päiwää.
"Mik' on riista, tawara?
Lika, multa katoowa:
Aikas pian köytyy kyll',
Murhe myöt' on molemmill'".