"Woi hywä wieras!" alkoi hän. "Elämäni onkin tosiaan ollut pelkää onnea ja autuutta, niinkuin sanoitte, siihen asti, johon kertomukseni loppui. Tuon osan elämästäni olenkin kertonut teille sen tähden että paremmin tuntisitte, paremmin käsittäisitte minun tilani.—Minä rukoilen teitä: kuunnelkaa wielä eteenpäin minua! Minä tahtoisin nyt puhua, sillä tosiaankin on sydäntäni helpoittanut sen werran että woin wapaasti puhua, jota en ole kyennyt kaukaisiin aikoihin tekemään."
"Puhukaa, puhukaa wain! minä kuuntelen ja koen ottaa osaa suruunne", sanoin hänelle hätäisesti.
"Noin elimme wielä moniaita wuosia eteenpäin tuossa onnellisessa tilassa. Lapsi kaswoi ja wahwistui ja hänestä muodostui oikea äitinsä kuwa, jonka nimenkin hän sai pyhässä kasteessa. Meille syntyi taas poika, mutta Jumala katsoi hywäksi korjata hänet pienenä pois täältä tätä murhetta ja tuskaa kärsimästä.
Mutta tähän aikaan alkoi minuun salainen pahe yhä enemmän juurtua. En ollut poikana, enkä wielä nuorena awiomiesnäkään ollessani ihmisten mielestä mikään juoppo, sillä kukaan ei ollut nähnyt minun kertaakaan olleen juowuksissa. Mutta kun olin poissa kotitienoilta outojen ihmisien parissa, taikka jos woin salaa sen tehdä, olin usein juowuksissa, sillä jo nuorena olin saanut taipumuksen siihen, kun wanhempanikin kuoliwat wielä lapsena ollessani, niin ett'ei heidän tarkat silmänsä woineet tarpeeksi kauan walwoa kaswatustani. Jos muut minulle tarjosiwat wäkewiä juomia, hylkäsin tawallisesti palowiinan tarjoukset ja annoin samassa tietää, ett'en minä niin raakaa ja siwistymätöntä juomaa pane suuhuni, mutta että punssia, konjakkia ja rommia kyllä ottaisin, joita maaseuduilla ei usein kellään ollut. Waikka näin olin ulkokullattu, teki kuitenkin mieleni ryyppiä palowiinaa, ja ukkeilin mielessäni ihmisten tuhmuutta, kun he owat niin ahdasmielisiä, ett'ei heidän moittimattaan ja ylönkatsomattaan saa noita lyhyitä, hupaisia hetkiä wiettää, jotka wäkewien juomien nauttiminen myötänsä tuopi.—Kuuselassa oli wanha isäntä, jota pidettiin yleiseen kylässä wiisaana. Kun hän sai kuulla minun palowiinan inhoamiseni ja muiden hienompien juomien kelpaamisen, oli hän wakaisesti lausunut:
'Tuo ei ikäpäiwänä merkitse mitään hywää'. Kun minä sain kuulla tuon Kuuselan isännän lauseen, käwi se kowin wihakseni, sillä minä luulin sen olewan ilkeää kunniani alentamista, jota hän koetti tehdä niin siiwoa ja siistiä miestä waataan, kuin minä olin mielestäni,—kenties jostakin kateudesta—rikas kun olin! Niin suuri oli sokeuteni, että wihasin sydämestäni tuota kunniakasta wanhusta.—Jospa olisin silloin noista wiisaan miehen ennustawista sanoista ottanut waarin ja ruwennut miettimään tilaani, jospa silloin en olisi tuota itseeni jo melkoisesti juurtunutta pahetta pitänyt niin luwallisena ja wiatonna, niin ei se olisi minussa päässyt kaswamaan siksi myrkylliseksi kyyksi, joka wiimein oli ryöstäwä elämäni onnen ja saattawa minut wiheliäisimmäksi ja onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jopa wiimein syöksewä kadotukseen—ijäksi kaikiksi!
No niin! Ensimäisinä yhdessäolo=wuosinamme koetin minä Kertulta huolellisesti salata pahaa taipumustani, mutta kauan en woinut pettää hänen tarkkaa silmäänsä. Kun hän ensi kerran hawaitsi minun olewan pöhnässä, luuli hän sen tapahtuneen jonkun tapaturman eli sattuman kautta, warsinkin kun minä koetin kaikenlaisilla koukuilla ja walheilla häntä siihen uskoon saattaa, sillä minä wielä kowasti häpesin siweää waimoani. Hän hoiteli ja waali minua surkutellen hellästi, ja minä lupasin, etten muka enää koskaan ottaisi liiaksi wäkewiä juomia. Mutta tuo lupaukseni oli wain kawalan sydämeni wapaaehtoinen walhe, jolla aioin pettää waimoni huolehtiwan sydämen.
Kauan ei tuo petos kumminkaan menestynyt, sillä minun sattumiseni, tapaturmani tulla juowuksiin tiheniwät tihenemistään! Waimoni oli kristillisesti kaswatettu ihminen, sentähden näki hän minulle olewan tulossa kaksinkertaisen waaran. Hiljaisesti ja nöyrästi muistutti ja nuhteli hän minua tuosta sekä sielulle että ruumiille turmelusta tuottawasta paheestani ja koki Jumalan sanasta näyttää kuinka wäärällä tiellä olin. Kyynel silmissä rukoili hän minua luopumaan pois pahasta tawastani, joka wiimein oli tekewä lopun meidän hywästä ja onnellisesta elämästämme. Minä en sättinyt enkä wastustanut waimoani, mutta sydämessäni arwelin, että hän joutawasta nurkuu minua, koska en ole wielä mikään juoppo, sillä muita on paljonkin pahempia!
Kylässä ei tietty wielä mitään minun juomisestani, sillä minä koetin sitä hywin huolellisesti kyläläisiltä salata; mutta kotona nähtiin tuota nyt yhä useammasti, ja yhä huolellisemmaksi käwi waimoni. Kauan ei kumminkaan onnistunut tuo kyläläistenkään pettäminen, ja kaikkialla kylässä alkoi wiimein kuulua: 'Pontelan Matti on ruwennut juomaan!'
Tuosta kyläläisten hawainnoista saimme tiedon erään juoruakan kautta. Hän kertoi samassa myös Kuuselan ukon sanoneen: 'Walitettawasti on siis minun ennustukseni toteen käynyt!' Tämä Kuuselan ukon puhe, kun hän toisen kerran otti puhuaksensa juomisestani, waikken ollutkaan muka mikään juomari, käwi minulle kaikkein enimmin wihaksi, ja minä ajattelin hänelle oikein kostoa.
Waimolleni teki tuo huhun lewiäminen kowin kipeää. Hän puhui minulle kahdenkesken, että nyt alkoi asia olla aiwan auttamattomissa. 'Jos kuinkakin olisit kotona juowuksissa', sanoi hän, 'niin minä jaksaisin sen wielä kenties kärsiä, mutta kun asia on jo niin laajana, että ihmisillä on siitä puheenainetta, niin silloin on jo miehen kunnia ja arwo ja rauha minun rinnastani mennyt'.