"Jos wain wenäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän maahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin naurispaistikaisen", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs pitkänsolakka, walkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä puristellen.
"Wenäläiset eiwät ole juuri niin helppoja wanutettawia, sen he owat useammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kewytmielisiä sanoja tarwitaan woimallista wihollista wastustaessa", sanoi etewin tyttöparwesta, ja niin oliwat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.
Poikaparwi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasiwat kauniin sukupuolen olewan heidän wastustajansa.
"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?" kysyi äsköinen poika harmista punastuneena.
"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä woipi tarwittaessa kuolla", wastasi tuo äkäinen, miellyttäwän näköinen tyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.
"Niinkö luulet, ettemme woi sitä tehdä?" kysyi poika puoli=kiiwastuneena.
"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja tyhjäntoimittaja", sanoi tyttö wakawasti.
"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut lauseita, joita et woi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen poikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää enempää wihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan pelastamisesta; wielä elää Suomen pojissa esi=isäin henki", sanoi poika puolisuuttuneena.
"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarwinne odottaa, ennenkuin on täytymys ryhtyä sanasta tekoon", sanoi tyttö jäykästi.
Herra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen wälillä kestänyt tuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs asiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.