Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden waateriepujensa alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties nykyään oli rakkain maailmassa—wiinakorttelin.
Poikawiikarit oliwat sillä wälin menneet itsekukin kotiinsa. He eiwät halunneet enempää nähdä; he oliwat nähneet, mitä juuri oliwat tahtoneet, oliwat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Oliwatko nuot huliwilisimmallaan olewat poikawiikarit ukolle pahoja? Ei, semmoisia eiwät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he oliwat. He tunsiwat ukon sisällisen halun, tiesiwät hänen wähät waransa ja tyhjyytensä; he laittoiwat waan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja niillä keinoilla, joilla hän woi sitä tehdä, ja sen työnsä teettiwät he ukolla liiatta iwatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.
Tultuansa huoneesen, wetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon powestansa ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihywällä wapisewille huulillensa; sitte pani hän sen taas warowasti poweensa, ja yhä taas entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaawinani, että ukko tawasta pyyhki silmiänsä.
Sillä wälin oli talon wäki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo niin kulunut, että alkoi lähestyä maata=panon aika; he rupesiwat illalliselle.
"Tulkaa, Fabian=waari, illalliselle!" kehoitti emäntä ukkoa.
"En minä syö tänään illallista, en, hywä emäntä", sanoi ukko ja hänen äänensä hieman wärähteli.
"Hän on taas saanut wiinaa ja silloin ei hän syö, haaweksii waan ja wäliin itkee", kuulin emännän sanowan.
Kun talonwäki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne wuode ja ukon makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän wiimeinen lause, nehän ne waan pyöriwät alati mielessäni. "Kuka ja mikä oikeastaan on tuo Fabiani?" ajattelin itsekseni. Yön warjokas siipi oli luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja hyörimisestä tulewankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla käypä, lyömätöin tiimakello waan naksahteli, säännöllisesti yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik=tak=äänellänsä yön pimeässä hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista huomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.
"Onko Fabiani=waari walweella?" kysyin wihdoin, kun uuta en saanut, sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen ihmiseen.
"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa", wastasi siihen ukko.