Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin pitkä—maistaisin mielelläni taasen herneen", sanoi ukko äkkiä katkaisten siten kertomuksensa.
Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas wähän, mutta kuiwat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi lähetä loppuansa.
"No, kuinko sitte käwi?" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän waiheet loppuun asti.
"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua painanut. Suru, murhe, ikäwä, kaikki oliwat nyt kadonneet, sillä nyt tiesin omistawani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin suloisessa ja wirkistäwässä unessa.
Huomenna oli iltapäiwästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme—kihlatut. Muori Waranen harmistui kowin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää, minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.
Olen liian heikko kuwaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.
Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into, toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä lukukaudella. Poissa oliwat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus, kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä rataa. Eipä kauan wiipynyt, ennenkuin oppitowerini alkoiwat kummastukseksensa hawaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin oppitowerit älysiwät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.
Niin kului toiworikas ylioppilasaikani tawallista rataansa. Kaikki oppiminen oli minusta waan leikintekoa ja kaikki professorit ihmetteliwät nytkin hywää oppiani ja teräwää päätäni. Aste asteelta, päiwä päiwältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti waihdoimme kirjeitä. Lukukausien wäliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja omaisieni luona.
Yhtä kyytiä luin wiisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla oppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.
Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä pyydän teitä: älkää wäsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette käsitä nykyistä tilaani!" sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi kertomuksensa.