Koko puheeni ajan oli waimoni waiti ja hywin synkän näköinen, niin ett'ei se näky paljoa toiwoa antanut.
'Sinulle, Fabian, olisi kuitenkin paremmin waimoksi sopinut joku käsityöläisen tytär, kuin minä', sanoi hän wiimein synkästi, kun olin puheeni lopettanut.
Waikka se lause oli katkerin kaikista, mitä olin häneltä tähän asti kuullut, ja waikka se oli täydellinen selitys hänen sydämensä tilasta ja wakuutus siihen, mitä olin tuntenut, ei se kuitenkaan tehnyt sydämelleni niin kipeää kuin hänen wiimeksi lausumansa loukkaawat sanat, sillä ne oliwat jo särkeneet minun sydämeni siihen määrään, ett'ei siinä ollut hetkellisesti ammutulle nuolelle enää terwettä, kipua tuntewaa paikkaa, sillä se oli yhtenä haawana. Sen waan sai tuo isku tällä kerralla aikaan, että ainoa toiwon kipinä elämämme parantumisesta sammui sydämestäni. Waan waikk'eiwät ne saaneetkaan sillä kerralla sydämessäni sen suurempia aikaan, tuliwat ne aikaa myöten kuitenkin kahta kauheammaksi, sillä olihan waimoni todellinen sydämen tila sen lauseen kautta tullut täydessä walossaan paljastetuksi; nyt se ei enää ollut arweluissa. Uusi tieto, uusi tunto, uusi wakuutus siitä, ett'ei waimoni ollut alkujaankaan rakastanut minua itseni tähden, painoi sydäntäni ja tuo paino tuntui hakewan ainoankin wielä woimassaan olewan elinliutimen katkaistakseen.
Nyt minä tunsin kaikki, tiesin kaikki. Minä tunsin ja tiesin, milloin olin tehnyt suurimman elämäni erhetyksen. Minä tiesin ja tunsin, kuinka olin kunnianhimon ja elämänloiston antanut soaista sieluni, juuri niinkuin Agneta oli minulle tuota wiimeistä muistoa lähettäessään kirjoittanut. Minä tiesin ja tunsin, kuinka tuon kunnianhimon loisteessa olin sydämeni antanut eksyä pois todellisen rakkauden uralta ja tulewaisen kunnian ja loiston himossa yhtyä sen sydämeen, joka soaistuna samoilla himoilla, samoilla pyrinnöillä kuin minäkin, ei todellisuudessa rakastanut minua. Sitä tapahtumaa pidän wieläkin elämäni suurimpana erhetyksenä.
Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa waimoani, sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päiwää ja luulenpa siitä wuotaneiden kyynelien olleen werisiä; minun ruumiini ja sieluni woimat alkoiwat kuihtua.
Semmoisessa tilassa mennä retotimme eteenpäin ajassa ja waimoni tyytymättömyys ja minun suruni eneniwät waan arweluttawassa määrässä.
Minä rupesin hakemaan lohdutusta murheelliselle sydämelleni, mistä waan luulin sitä löytäwäni. Minä luin ja tutkin Jumalan sanaa, mutta siitä ei apua tullut, sillä se lienee tapahtunut ulkonaisesta pakosta ja siis ulkokullatusti. Minä luin kertomuksia ihmistunteista ja sydämistä, mutta ne paljastiwat waan sydänten juonet ja itsekkäisyydet, eikä niistäkään ollut apua. Wihdoin luulin löytäneeni jotain hoiwaa ja lohdutusta kowin särkyneelle mielelleni, mutta woi, woi! se hoiwa ja lohdutus oli wäärästä lähteestä ja se oli toinen iso erhetys elämässäni; minä, näette, rupesin—ryyppimään.
Ja tosiaankin tuntui pikku humala tekewän hywää tuiki rikki rewitylle ja särjetylle sydämelleni. Minä saatoin hetkeksi unhottaa suruni, saatoin olla iloinen ja wäliin nauraakin ja kaikki maailman elämä tuntui mielestäni yhdentekewältä.
Ensimältä olin minä waan sen werran hujakassa, ett'eiwät muut siitä mitään tienneet, mutta pian tuli tarpeeni isommaksi, ja aiwan pian astuin minä kohtuuden rajan ylitse, joka onkin tässä kohden aiwan kaitainen.
Eräänä iltana tulin minä hywässä tohmelossa kylästä kotiin, sillä kotona ei minulla ollut tuota murheen liewikettä. Oitis huomasi waimoni, missä tilassa olin. Hän rupesi minua sättimään kauhealla sanatulwalla, jonka moista en ollut koskaan ennen kuullut. Minä en nyt ollut yksi enkä kaksi roisto ja retku, mutta hän oli koonnut niin rikkaan nimiluettelon kaikista parjaus= ja sättimänimistä, mitä ikinä on kuultu, että minä oikein ihmettelin hänen taitoansa ja että niitä kaikkia on häpeä mainitakin. Wiimein purskahti hän—katkeraan itkuun, mutta mitä huolin minä hänen itkuistaan, mitä sättimisistään, sillä olihan minulla nyt lohdutusta päässä. Minä nauroin katkeralle itkulle ja hänen nimittelemisensä ja sättimisensä eiwät tuntuneet mielestäni hywiltä eiwätkä pahoilta; minä sanoin hänelle, että elämä oli minulle nyt jo yhden=tekewä olipa se minkälainen tahansa.