"Kontti=Annaksi minua sanotaan."
"No ette te sure sen enempää, waikk'ei asianne ole sen paremmasti?"
"Mitä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", sanoi mummo ja hyrähti itkuun.
Me katsoimme tarkoin mummon surullista tilaa. Hänen ryppyiset ja kulmikkaat kaswonsa wetäysiwät itkun työhön. Jäätyneiden silmäripsien alta alkoi walahdella isoja wesikarpaleita. Hiwuksiin hyytyneet jääpuikot heiluiwat ja kalisiwat toisiinsa, mummon itkusta tulleen tytinän tähden; samasta syystä läpättiwät ja tärisiwät hänen nuttunsa repaleiset hihansuut, kun hän käsillään painoi kaswojansa. Me emme häirinneet hänen suruansa. Katsoin salaa poikaani silmiin, nekin oliwat kyyneleissä, eikä olleet wedet kaukana omista silmistänikään.
"Onko teillä wilu?" kysyin mummolta, kun hän wähän tyyntyi.
"Ei. Minä olen lämminnyt ja sulanut täällä peitossa ja minun on nyt niin hywä ja mukawa olla; mutta mielessäni liikkuu niin kummalliset tunteet, joita en osaa selittää.—Te olette niin hywät—Sanna=riepu!"
Kulkumme käwi nytkin hywin waiwaloisesti, eikä tuo mummon tulo konttineen, lisä=kuormaksi hewosellemme, ollut miksikään eduksi wauhdillemme. Hewonen ponnisteli kaikin woimin, mutta wäliin täytyi hänen seisahtua huoahtamaan.
"Kyllä minä jo tästä pääsen, minä olen teille kowin suureksi kiusaksi ja waiwaksi", sanoi mummo, nähtyään hewosen ponnistukset ja sen wastuksen, mitä oli reen pystyssä pitämisestä.
"Ei puhettakaan siitä, että teidät jättäisimme tänne kuolemaan", sanoin hänelle jäykästi.
"Täälläi edessäpäin on aiwan tien wieressä mökki, jossa on asukkaat. Kun päästäisiin sinne asti, niin minä jäisin siihen hetkeksi lewähtämään ja te saisitte jatkaa matkaanne eteenpäin; yhtähywin se käypi keweämmästi, kun ei minua ole lisäpainona. Kun olen towin lewähtänyt, jatkan matkaani kylään asti wielä tänä iltana. Teidän jälkenne auttaa paljon ja kewentää kulkuani", sanoi mummo, suunnitellen siten matka-ohjelmaansa.