Kauhea suru ja hätä oli walloittanut ystäwäni. Tosin riensiwät he, kuten ennenkin, minua wastaan ottamaan, sillä suotuisa, mieluinen oli heille minun tuloni. Mutta kauan ei kestänyt tuota wastaanotto=iloa ystäwilläni, pian nousiwat taas kyyneleet heidän silmiinsä.
Menimme nyt sairashuoneesen, jossa murheellinen näky kohtasi silmiäni: kuihtuneena, laihtuneena, surkastuneena, makasi wuoteellansa tuskissansa kärsiwä nuorukainen. Jos en olisi tietänyt kuka hän oli, en suinkaan olisi tuntenut, että hän oli sama iloinen, reipas, hyötyisä nuorukainen, joka minua niin surullisesti miellytti wiime kerralla talossa käydessäni. Sairas loi surullisen silmäyksen minuun ja nosti lakastuneet kätensä minua kohti. Hän koetti hymyillä, mutta tuo hymyily oli waan wienon surumielisyyden ja tuskallisuuden täydellinen kuwastin. Minä kumarruin häntä kohden ja hän kiersi molemmat laihat, mutta taudista kuumenneet käsiwartensa kaulaani.
"Huonosti on nyt Kustin asiat", sanoi hän sydäntä särkewällä äänellä.
"Huonosti näkyy olewan. Oi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin", sanoin minä.
"Minä uskon sen", sanoi hän, irroittaen kätensä kaulastani. Sitten painoi hän silmänsä puoliumpeen ja raukesi woimattomana puoli=horrokseen ja walittawaan tilaan.
Minä rupesin, sairaan suostumuksella, wuorottelemaan wanhempien kanssa sairaan hoitamisessa; liewentääkseni siten surusta ja walwomisesta uupuneita wanhempia. Poika-raukka tyytyi hywin minunkin hoitamiseeni, sillä hän tiesi ja tunsi, että otin sydämmestäni osaa hänen tuskiinsa. En ikänäni unhota niitä hetkiä, joina yksinäni öisin istuin hänen wuoteensa wieressä. Puhdas huone, puhdas sairaswuode, himeässä lampun walossa, yön hiljaisuudessa, teki jo sywän waikutuksen läsnä olijaan; siihen sitten wielä elämän ja kuoleman wälillä taistelewa sairas, joka ei wielä ollut peräti heittänyt toiwoaan paranemisestaan, maata riuwotti kalpeana, hiljakseen walitellen. Sääliksi käwi tuo nuorukainen tuossa tilassa ja tuolla ijällä, jolloin elämä ihmiselle on niin rakas ja toiwottu.
Wäliin antoi kauhea kipu ja tuska perään sen werran, että hän sai hiukan lepoa, sillä uni oli häneltä paennut melkein kokonaan, jonkatähden ei hän wäliin silmää ummistanut wiikon päiwiin. Noina helpompina hetkinä puheli hän mielellään ja nuot puheet oliwat surullisen sywiä. Niissä ilmautui usein wahwa uskallus tulewaisen elämän toiwosta siitä elämästä, jossa ei enää ole sijaa murheelle, kärsimisille ja waiwoille, ja tuohon elämään pääseminen tuntui olewan hänen päämääränsä. Wäliin hän kyllä puheli paranemisestaankin mutta siihen hän itse aina lisäsi: "woi, en minä enää parane!"—Opettawaiset oliwat nuo yölliset keskustelut, sillä tuntuipa ikäänkuin hauta, ijankaikkisuus ja tulewainen elämä olisiwat yhtyneet yhteen.
"Woi, moi, woi! Woi, Herra Jesus, minua onnetonta! Woi, kun kuolema tulisi ja pelastaisi minun kauheista tuskistani!" waikeroitsi tuskien aikoina tuskan rasittama nuorukainen niin että meni läpi ytimien; niin se meni minunkin, mitä sitte wanhempien!
Eräänä kertana olin wuoro=lewähdykseni ajalla nukkunut wäkisinkin; luonto waati saatawiaan. Oikeastaan ei tuo ollutkaan nukkumista, olihan waan horroksissa olewaa tilaa, jolloin en kuitenkaan tietänyt ulkomaailmasta mitään. Yht'äkkiä heräsin siitä, kun kuulin sairaan kamarista puhetta, joka kuulosti siltä, kuin suuri ihastus olisi ollut siellä olewilla ihmisillä. Minä en joutanut kuuntelemaan heidän haastelujaan, niin oli mieleni hywänä, waan panin aika wauhtia waatteet päälleni ja menin kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Kun astuin huoneesen, hawaitsin, että sairas oli terweemmän näköinen ja iloinen.
"Nyt minun jalkani paranee, nyt se on puhjennut ja minä muutenkin paranen, sillä en ole enää hetikään niin kipeä kuin ennen", sanoi hän iloisesti, kun minä tulin huoneesen.