Niin äiti ja niin isäkin, sillä kaikki surut, tuskat, ilot, riemut, kaikki perheellisen elämän tunteet, oliwatpa ne wielä mitä laatua oliwatkin, oliwat heillä yhteisiä.
Minä iloitsin heidän kanssaan, iloitsin heidän onnestansa, iloitsin heidän terweydestänsä. Niin! minä iloitsin, koska hekin iloitsiwat, mutta synkkä, pelottawa aawistus waltasi sisällisesti kumminkin mieleni. Minä koetin wieroittaa pois tuota salaista pelkoani, minä koetin toiwoa, että se olisi turhaa pelkoa, koetin unhottaa pois mielestäni ystäwieni ensimäisen kylmän huoneen ja sen synnyttämän wamman, koetin mielessäni kuwaella heidän Kustinsa tulewaista terweyttä. Ajattelin hänen terweenä, raittiina, miehekkäänä miehenä, uljaana, onnellisena perheen isänä, kunnioitettawana kansalaisena ja wihdoin kunnianarwoisena, harmaapäisenä wanhuksena, leikkiwänä lapsiensa lapsien keskellä. Niin kuwittelin, niin taistelin minä sisällisien tunteitteni kanssa, mutta waikka mitäkin wielä olisin koettanut mieleeni wetää surullisen aawistuksen poistamiseksi, pysyi se sydämessäni salaisena, painawana huolena, jonka kuitenkin huolellisesti salasin ystäwiltäni kuten ennenkin.
Tuo meidän kolmas kohtauksemme ei ollutkaan sen pitempi, eikä siinä ollut sen erinomaisempaa. Sydämen rakkaat jäähywäiset otettuani koko perheeltä, lähdin taas pitkälle kotimatkalleni.
* * * * *
Wähän toista wuotta kului tuosta wiime kohtauksestamme. Silloin sain ystäwältäni kirjeen, jossa hän haikealla surulla ilmoitti, että tuo kauan nukuksissa ollut waarallinen risatauti oli taas uusiutunut heidän Kustissaan! Se ei ollut minulle suinkaan odottamaton uutinen, mutta yhtäkaikki teki se minuun kummallisen waikutuksen; olipa kun olisi kylmä wesiämpäri kumottu päästä jalkoihini; se, jota pelkäsin oli tullut: kylmän huoneen iskemät wammat eiwät olleetkaan tuntumattomiin haihtuneet, eiwät olleetkaan heittäneet wielä rauhaan huolehtiwien wanhempien sydämiä—niin—eiwät olleet.
Oitis kirjoitin ystäwilleni, että hakisiwat lääkärin apua, sillä minä tiesin, kuinka waarallinen tuo tauti on. He seurasiwat neuwoani ehdottomasti ja lieneepä heillä itsellänsäkin ollut se keino luotettawimpana tukena murheessansa. He kirjoitteliwat tiheään minulle tilastansa ja poikansa sairaudesta, sentähden oli minulla siitä jotenkin tarkka tieto.
Pojan tauti muutteli ja kiihtyi; se laskeusi jalkoihin, jonkatähden Kusti=riepu ei päässyt kaikin ajoin paikalta päkähtämään. Wasempi polwi rupesi ikäänkuin luutumaan ja paksunemaan kipu=paikalta. Siinä oli alinomainen tuska ja pakotus ja jos se pääsi wähänkään liikahtamaan, päästi tuo kowasti kärsiwä nuorukainen sydäntä särkewän hätähuudon.
Lääkärin apu saattoi siihen wielä kerran parannusta. Jalka rupesi oikenemaan, kiwut wähenemään. Poika alkoi jaksaa istua wuoteessa ja siinä ollessaan hän milloin luki, milloin kirjoitteli, milloin taas wuoleskeli ja walmisteli jotain mielikaluaan. Wanhemmat toiwoiwat ja iloitsiwat, sairas myös toiwoi ja iloitsi ja kaikki asian tuntewat tekiwät samoin.
Tuota menoa pitkitettiin wähilleen wuosi. Silloin sai poika taas niin äkkinäisen taudin puuskan, että luultiin hänen siihen paikkaan kuolewan. Siteet, kääreet, kaikki täytyi ottaa pois ja sen kauemmin ei niitä woitu enää panna käytäntöön, sillä sairas ei niitä kestänyt. Ihmisjärki, ihmisnero, tiede eiwät woineet enää onnella wastustaa niitä wammoja, jotka kylmä huone oli iskenyt.
Näinä aikoina ystäwäni kirjoittiwat taas minulle ja pyysiwät minua hartaasti tulemaan sinne. Minulla ei ollut niin pätewiä syitä, jotka olisiwat woineet estää minua tottelemasta heidän kutsuansa, sillä kauan oli minulla jo heidän huolensa ollut raskaana sydämen asiana. Lähdin siis matkaan ja pääsin onnellisesti perille.