Nyt wasta woimme keskenämme ruweta puhelemaan elämämme hawaintoja, sillä itsekunkin sydäntä oli tawallansa helpottanut.
Kun asiat oliwat kerran noinkin hywälle kannalle tulleet ystäwäni kodissa, läksin minä jälleen kotia. Ystäwäni iloitsiwat ja toiwoiwat, mutta sydämeeni jäi salainen pelko ja aawistus jostain wielä suuremmasta ystäwilleni tulewasta murheesta.
Niin loppui toinen kohtauksemme.
* * * * *
Yksitoista wuotta! Mikä ääretön ajan paljous, kun ajattelee sitä eteen päin, mutta elettynä, menneenä on tuo niinkuin uni taikka warjo. Hywiä ja huonoja tapauksia oli aika tuonut tullessaan, hywiä ja huonoja tapauksia oli se muistoomme iskenyt siwu rientäissään, hywiä ja huonoja lienee sillä tarjota eteenkin päin. Iloja, murheita, lankeemisia ja nousemisiakin on ajalla tarjota ihmislapsille. Ja joka ei hywäkseen käytä tuota jälkimäistä lahjaa, hänellä ei ole lankeemistakaan, sillä hänen elämänsä onkin waan pelkkää yhtäläistä lankeemista ja siinä olemista ja kun aika hänen jättää ja hän ajan, ei hän löydä menneessä elämässänsä muuta kuin kauhua, kostoa, ja hän on hukassa.
Paljon olimme mekin ajalta saaneet, paljon oli elämä meitä opettanut. Tosi=elämän olot, tawat ja waikutukset, ja perheellinen toimiminen oli meissä wakaantunut nyt koko elämämme korkeimmaksi tarkoitusperäksi. Olimme jo aikoja huomanneet sen tosi=asian, ettei maailma juuri wälttämättömästi tarwitse meitä, mutta että se, joka todesti meitä tarwitsee, ei ole mikään muu kuin—oma itsemme ja perheemme, ja että noiden eduksi meidän on uhraaminen neromme ja woimamme, työmme ja toimemme. Tuon kautta hawaitsimme maailmankin meiltä jotain saawan, saawan lisää kansalaisia, joille oli opetettu tärkeimmät ihmisen welwollisuudet Jumalaa ja ihmisweljiä kohtaan. Tuon käsitettyämme huomasimme, että me juuri olimme ne, jotka tarwitsimme maailmaa, eikä päinwastoin, ja silloin tunsimme, että olemme welkapäät uhraamaan aineellisia warojammekin isänmaamme ja yhteiskunnan hywäksi ja toimillammekin auttamaan yleistä hywää.—
Niin. Yksitoista wuotta! Noin paljon aikaa oli kulunut siitä kuin wiimein olimme olleet yhdessä. Suuri oli ilomme siis toisiamme tawatessa niin pitkän erillämme=olon perästä, sillä kirjeenwaihto, jos uutterakin, ei woi wertoja wetää kahden ystäwän suullisille keskusteluille.
Kuinka toisin oli ystäwäni kodissa kaikki nyt kun wiime kerralla. Taloudelliset asiat oliwat waurastuneet yhä edelleen kaikin puolin hywin. Useampia iloisia, terweitä ja kauniita lapsia leikki ja hyöri lattialla. Perheen isä ja äiti oliwat terweet ja hywissä woimissa; ne oliwat perhe=elämän kauniin ja kallein kruunu. Onnela todestikin oli tuo koti, sillä sitä kaunisti yhä wielä keskittäinen rakkaus awiopuolisoiden wälillä ja hiljainen nöyrä tottelewaisuus ja wanhempiensa sywä kunnioittaminen lasten puolelta.—Oi onnellinen perhe=elämä! kuinka suloiseksi sinä teet kodin niille, jotka oiwaltawat sinun autuutesi ja jotka arwaawat sinun hywäksensä käyttää.
Pikku Kusti sitten?—niin, niin? Hän ei ollut enää pikku Kusti, iso, uljas, werewä ja iloinen nuorukainen oli hän nyt neljäntoista=wuotiaaksi. Kaikin puolin oli hän kaswanut ja waurastunut hyötyisästi ja wähääkään ei näkynyt jälkiä hänen entisestä kiwuloisuudestaan, jos ei oteta lukuun niitä jo osaksi tasaantuneita arpia, jotka risatauti oli hänen kaulallensa jättänyt. Poika oli iloinen luonnostansa ja wanhemmat rakastiwat häntä kaksinkertaisella rakkaudella, senkin wuoksi, kun hän oli pelastunut waarallisesta taudistansa, ja poika palkitsi tämän rakkauden ja hellän huolenpidon nöyrällä, kunnioittawalla alttiiksi=antawaisuudella ja tottelewaisuudella.—
Todellakin oliwat ystäwäni tyytywäiset nykyiseen tilaansa ja he iloitsiwat suuresti Kustin paranemisesta. Paljon puhelimme me elämän kohtaloista, sen iloista ja suruista. Eräänä kertana sanoi perheen äiti: "Kylmä huone oli ryöstää meiltä lapsen, mutta Jumalan kiitos! waara on nyt ohitse. Poika kaswaa ja hyötyy, eikä pienintäkään taudin oireita ole hänessä näkynyt yhdeksään wuoteen. Paljon waiwaa, murhetta ja huolta tuotti se meille, mutta Jumala palkitsi ne moninkertaisesti, lahjoittaessaan poikamme meille takaisin. Minä pelkäsin jo pahinta, sillä lääkäri sanoi taudin olewan waarallista laatua."