Nuori äitikin oli kalwennut ja kuihtunut. Miksi? Paljo walwominen, paljot waiwat, paljot murheet oliwat sen aikaan saaneet. Pikku Kustinsa tähden oli hän walwonut, waiwat nähnyt, hänenpä tähtensä myös murhehtinut.
Kipeä oli Kusti nyt. Heidän entinen kylmä wuokrahuoneensa oli tehnyt tehtäwänsä, oli iskenyt lapseen turmiollisen wammansa. Poika oli jo siksi iso, että hän osasi yhtä ja toista puhua sommitella. "Tyliin, tyliin! poupaan, poupaan!" huusi hän wuoroon waiwaloisesti tuskiensa seasta. Tuota ei raukka tehnyt kuuroille korwille, sillä wuoroon syliin, wuoroon kätkyeeseen sowitteliwat, waaliwat, ottiwat ja paniwat hellät wanhemmat sairasta lastansa, tuota oliwat he tehneet jo toista wuotta yöt ja päiwät. Silloin kun toinen uupui, walwoi toinen heistä sairaan lapsensa ja toisen pienemmän lapsensa wuoksi, sillä sairas Kusti=raukka ei ollut enää ainoa lapsi wanhemmillansa.
Heti ensi silmäyksellä huomasin, että lapsessa oli risatauti. Tiesin myös kuinka waarallinen se on ja ett'ei se useasti jätä uhriansa elämään. Lapsi ja wanhemmat käwiwät minulle kowin säälikseni, sillä jälkimmäisten pelko sydänkäpysensä kuolemasta ja sitä seuraawa murhe oliwat jo rajattomissa. Tuon tietoni ja tuntoni salasin siis heiltä huolellisesti, sillä ei minun sopinut enää lisätä kiwiä ennestäänkin jo liian raskaan kuorman päälle.
Minä kehoitin heitä waan kaikin mokomin hakemaan lääkärin apua. Wäliaikaiseksi awun toiwoksi neuwoin sen mitä ymmärsin, josta paljon kärsiwä lapsi sai hiukan liewikettä kauheille kiwuillensa.
Minä jäin nyt enemmäksi aikaa ystäwieni luokse, ottamaan osaa heidän suruunsa ja waiwaansa. Minä walwoin wuoroni heidän kanssansa, että uupuneet wanhemmat saiwat wähäkään lewätä. Lapsen äiti ei kumminkaan woinut ensi wuorokausilla hywäkseen käyttää tarjottua apua, sillä hän oli pitkällisestä, paljosta walwomisesta tullut niin pöhköksi, ett'ei woinut unta saada. Pian säikähti hän taas ja hyppäsi ylös, sommerrellen epäselwiä, käsittämättömiä sanoja.
Eräänä kertana walwoimme ystäwäni kanssa kahden, äiti oli waipunut unenhorroksiin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän surullisesti walittamaan. Sanomaton tuska kuwastihe hänen kaswoillansa ja suuret hikikarpaleet waluiwat alas.
Hän wärähteli suonenwedon tapaisesti ja hänen suunsa näytti tekewän jotakin sanaa. Samassa tuokiossa sanoi hän sydäntä särkewällä wärisewällä äänellä: "Woi, woi! Woi sitä kylmää huonetta! se ryöstää meiltä Kustin."—Se oli lastansa sääliwän, lastansa rakastawan hellän äidin unessakin olewan hellän huolen hätä=ääni, joka tunkeutui korwiimme—ei, sydämeemme se tunkeutui.—Me tunsimme tuon säweleen merkityksen, tiesimme, tunsimme sen, että se lähti äidin sydämestä. Meidän ei myös tarwinnut sitä toisillemme tulkita, mutta kummankin silmiin nousiwat kyyneleet ja me ymmärsimme mistä pohjasta ne oliwat lähteneet.
Wasta muutaman wuorokauden päätä woi uupunut äiti hywäkseen käyttää unen wirkistäwää woimaa, kun olimme toimittaneet hänet toiseen huoneesen maata, erinäisen hoidon alle, sillä hänenkin tilansa näytti hywin arweluttawalta, ja niinkuin minä mainitsin, oli sairas lapsikin lewollisempi, joka seikka paljon helpotti äidin lewotonta sydäntä. Lääkärin apu joutui nyt. Hänen määräämiään lääkkeitä ja neuwoja ruwettiin suurimmalla huolella wiljelemään ja seuraamaan. Monta wuorokautta ei kulunut ennenkuin hawaittiin ankaran taudin helpoittawan.
Sairas pikku Kusti rupesi paranemaan aika wauhtia ja wiikon päiwäin perästä woitiin jo huomata, että hänen silmistänsä woisi wielä silmät tulla; hän sai myös lepoa ja otti wähin ruokaa; tuo kuumeensekainen tuska oli ruumiista haihtunut ja noin parin wiikon päästä lapsi jo wähin naureskeli—olihan hywät toiwot!
Wanhemmat iloitsiwat suuresti. Musta murhe ja epätoiwo alkoi poistua ja toiwo—wanhimman toiwo alkoi saada tilaa heidän sydämissään. He näyttiwät uudistuneen kokonaan toisiksi ihmisiksi ja kaikki tuo suuri muutos oli sen heikon toiwon työtä.