Suureksi ilokseni huomasin aiwan pian, että ystäwäni nuori waimo oli kristillismielinen, siweä ja siiwoluontoinen ihminen eikä puuttunut sulouttakaan hänestä; olisipa hän saattanut tehdä onnelliseksi minkä nuoren miehen hywänsä. Hänkin iloitsi suuresti heille tulostani, sillä ystäwäni oli usein minusta ikäwällä puhunut hänelle.
Jos mihin loi silmänsä, ei ystäwäni asumuksessa ja awiollisessa perhe=elämässä näkynyt muuta kuin pelkkää onnellisuutta, kaikki mitä tuon kodin autuuttamiseen oli tarwittu, oli heillä saatawissa. Yksi heiltä kumminkin puuttui ja sekin waan noita tawallisia jokapäiwäisiä tarpeita, joka ei paljon painanut kaiken muun rinnalla. Ystäwälläni ei ollut wielä omaa taloa, waan hän asui pienen perheensä kanssa wuokratuissa huoneissa. He oliwat muuttaneet nykyiseen asuntoonsa saman talwen syksyllä, jolloin toisemme kohtasimme ja jolloin maa jo oli hywässä roudassa. Huone oli heidän muuttaessaan hywin hatara lattiasta. Ystäwäni kyllä oli jo ennen muuttoansa kokenut pitää siitä huolta, että tuo epäkohta tulisi korjatuksi, mutta sopimaton wuoden aika teki hänen toimensa tyhjäksi. Kaikki ainekset, joita lattian korjauksessa käytettiin kylmän estämiseksi, kylmettyiwät oitis yhdeksi tönköksi, jonka wuoksi ei niistä ollut mitään apua. Tuon syyn tähden oli huone minunkin siellä olleessani hywin kylmä. Kun sattui awojaloin astuskelemaan lattialla, tunsi aiwan selwästi, kuinka wiima tuimasti tunkeusi saumoista sisään. Jos kappaleen aikaa istui yhdessä kohden, rupesi niin kowasti, kenkäjalassakin ollessa, jalkoja kolottamaan, että pian oli tarwis ruweta käwelemään, siten poistaaksensa jalkojen palelemista. Jos taas koetti takkawalkealla korwata, mitä lattia wirassaan laimiin löi, niin tuli huone ylhäältä kuumaksi kuin pätsi, waan yhtäkaikki kylmi jalkoja.
Minä olin pitkin ikääni harrastanut terweys=oppia ja sentähden olin hankkinut itselleni niin paljon lääkärin ja muita siihen suuntaan kuuluwia kirjoja, kuin wain woin käsiini saada. Ne oliwat ymmärrystäni siinä suhteessa senwerran walaisseet, että käsitin tuon huoneen kylmyyden olewan heille sangen waarallisen, warsinkin heidän rakkaalle pienelle "Kustillensa", joksika he lyhennettynä pienokaistansa sanoiwat. Itsekin he kyllä huomasiwat, ett'ei tuo epäkohta ollut hywä, waan tuo yksi talwi oli heidän mielestänsä niin lyhyt ja tulewan kesän ijällä kyllä oli aikaa ja tilaa poistaa tuo pieni epämukawuus heidän elämästään; he näkyiwät elämänsä onnen aamussa jaksawan melkein huomaamatta kantaa niin pieniä wastoinkäymisiä.
Minä en saattanut heille olla warowasti ilmoittamatta tuota mielestäni heille niin edutonta kohtaa, sanoin siis heille: "Minä luulen, että tämä kylmä huone on waarallinen teidän lapsenne terweydelle." Tuon kuultuansa sieppasi ystäwäni waimo pikku Kustinsa syliinsä ja suuteli häntä tulisella äidin rakkaudella ja innolla, ja sano: "Pahahan se on, hywin paha, kun tämä huone on niin kylmä, mutta kyllähän me tässä tulemme Kustin kanssa aikaan, kun suojelemme hywin itsemme." Sen sanottuaan waipui hän ajatuksiinsa ja katsoi ikäänkuin surumielellä wakaisesti lastaan. Luultawasti hän mietti jotain, mutta mitä?—sitä ei woitu tietää.
"Olisinkohan tuolla arwelullani loukannut hellän äidin mieltä?" kysyin tuon nähtyäni itseltäni, ja melkeinpä kaduin, kun tulin ollenkaan ilmoittaneeksi mielipiteitäni.
Aikani tuli lähteä pois ystäwieni tyköä, sillä asiani ei sietänyt pitkää wiiwyttelemistä. Molemmat pyysiwät hartaasti, että wiipyisin wielä wuorokaudenkaan heidän luonansa, mutta se oli mahdotonta. Sydämelliset jäähywäiset ystäwiltäni otettuani ja erittäin wielä pikku Kustia hywäiltyäni, lähdin taas matkustamaan. Kyyneleet walahtiwat kummankinpuolisesti silmiimme, sillä olihan tietämätöntä, saisimmeko enää koskaan eläwin silmin nähdä toisiamme.
* * * * *
Kului taas kolme wuotta, ja ne wuodet eiwät olleet muutoksia ihmisissä aikaan saamatta. Perheellinen elämämme oli wakautunut wakawammalle kannalle. Se toi tullessaan uusia puuhia, uusia huolia ja uusia welwollisuuksia. Entinen huikentelewainen ja yhtäkaikkinen olomme oli muuttunut pieneksi yhteiskunnalliseksi elämäksi, joka waati meidät uhraamaan kaiken woimamme, kykymme ja tarmomme pienen yhteiskuntamme eduksi. Ne lentäwät mielikuwitukset ja haaweet, joita olimme nuoruudessamme mättäneet päämme täyteen alkoiwat yksitellen wähittäin haihtua ja turhaksi raueta kuin sawu tuuleen. Sen sijaan alkoi ehtimiseen eteemme aueta ihan tosi=elämään ennen tuntemattomia oloja ja waatimuksia. Paljon waatiwat ne, mutta paljon jaksoimme mekin, sillä olimmehan wielä nuoret ja terweet. Jos jolloinkin emme ottaneet waaria elämän kutsumuksesta, erehdyimme, lankesimme silloin usein, ja katkerat oliwat nuot erehdyksemme hedelmät, katkera myös se katumus, joka siitä seurasi.
Niin! Niinkuin mainitsin, oli kolme wuotta kulunut tuosta ensimmäisestä kohtauksestamme. Silloin oli minulla taas onni tawata entisiä werrattomia ystäwiäni. Tuo kohtauksemme ei ollut nyt odottamaton, niinkuin ensimmäinen ja silti olimme ennättäneet antaa jo tiedon toisillemme siitä.
Sama sydämellinen wastaan=otto tuli nyt minulle osaksi kuin ennenkin, sillä sama wilpitön ja sydämellinen ystäwyys wallitsi keskenämme. Paljon oli ystäwäni asema muuttunut sillä aikaa. Nyt eiwät he enää asuneet toisen huoneessa hyyryläisinä. Oma oli nyt komea talo. Nyt ei enää ollut heidän asuntohuoneensa kylmä; lämpimältä ja mukawalta se nyt tuntui. Nyt ei ollut kerrassaan minkäänlaista puutetta—niin olipa jotain kuitenkin—tuo pikku Kusti, hän ei ollut terwe.