Kolme wuotta oli kulunut erohetkestämme. Aiwan yksinämme emme olleet kuitenkaan enää, waikka kaukana toisistamme. Kumpikin olimme löytäneet, mitä niin kauan olimme hakeneet, walinneet ja jota olimme yksissä ollessamme niin monesti puhuneet—elämänkumppanimme. Ystäwäni oli rakastunut toiwottomaan rakkauteen, ei neiden, waan hänen wanhempiensa wuoksi, jotka kaikin tawoin oliwat tätä rakkautta wastaan. Monta kowaa oli ystäwäni saanut kokea tuon asian tähden, waan hän ei lakannut toimimasta eikä toiwomasta, waikka usein kyllä kaikki näytti tyhjältä unelmalta.
Oikeastaan ei noilla jäykillä wanhemmilla ollut mitään erinomaista itse ystäwääni, mutta sitä enemmän hänen kukkaroansa wastaan, jonka he pitiwät liian laihana. Jos tosiaankaan ei meillä kummallakaan ollut kerskaamista ennen saaduista eikä wasta saatawista suurista taikka pienistä perinnöistä; meillä oli waan terweet ja wahwat ruumiit ja woimallinen, wilpitön halu perustaa omaa taloutta. Mutta nuot ominaisuudet oliwat ystäwäni rakastetun wanhemmista liian wähäpätöisiä ja epäwakaisia takeita tulewasta jokapäiwäisestä toimeentulosta, sillä he arwosteliwat ihmisiä aineelliselta kannalta.
Epätoiwoon waipunut tyttö rupesi nyt sairastamaan hiwuttawaa kitutautia. Tuo entinen hilpeä iloisuus ja wapaa awosydämisyys, jotka hänellä ennen oliwat joka=aikaisina seurakumppaneina, katosiwat yht'aikaa terweyttä osoittawan poskien punan kanssa; kalpeus, raskasmielisyys ja synkeys astuiwat nyt yksissä neuwoin sijaan. Wanhemmat hawaitsiwat heti tuon äkkinäisen muutoksen tyttäressään. He koettiwat jos jollain lailla saada tietoonsa hänen sairautensa syytä; mutta kaukaan aikaan eiwät he selwää saaneet, sillä tyttö salasi huolellisesti sydämensä salaisimpaan sopukkaan kipunsa todellisen alun. Wanhemmat tuliwat sangen murheellisiksi tyttärensä terweyden tähden, sillä he rakastiwat häntä sanomattomasti, waikka hiukan wäärällä tawalla. He alkoiwat toimia tytärtänsä lääkärin luokse, häneltä apua ja parannusta saamaan. Tuosta uudesta surunsa muistutuksesta ja sydämensä pistimestä sai tyttö rohkeutta ja woimaa taistellakseen wiimeistä taisteloaan ja ujona, hiljaisesti, mutta wakawasti tunnusti hän oikean syyn kuluttawaan tautiinsa.—
Wanhemmat hämmästyiwät kowin tämän kuullessaan; sillä he eiwät olleet wielä siihen elettyynsä asti luulleet rakkaudella olewan kuolettawaa woimaa. He itse oliwat naimisensa perustaneet mammonan kannalle ja kaikki olikin käynyt sangen hywin, rauha wallitsi awiopuolisoiden wälillä. Sentähden he sitä lujemmin uskoiwat, ett'ei onni ole mahdollinen ilman maallisitta rikkauksitta.
He eiwät olleet kuitenkaan niitä ihmisiä, jotka eiwät luowu wäärästä mielipiteestänsä, waikka wielä mitenkin käwisi. Heissä tapahtui tosi parannus, kun tosi tuli eteen ja tuo parannus oli niin nopea, että jo saman päiwän illalla, kun tyttö teki tunnustuksensa, oli hänellä lupa wanhemmiltaan elämänkumppanikseen walita kenen hän itse tahtoi. Se oli oiwallinen lääke kuoleman tautia wastaan, sillä jonkun ajan perästä oli tyttö jo entisessä terweydessään ja iloisuudessaan. Oi kuinka hän oli nyt onnellinen, kun sydämeltä putosi pois tuo raskas taakka, jota hän niin kauan oli waikeasti kantanut ja joka oli jo painollansa ryöstää häneltä hengen. Iloinen ja onnellinen oli ystäwänikin, kun hän sai syliinsä sulkea sen, jonka tähden hän oli niin monta unetonta yötä wiettänyt, niin monta kyyneltä puristanut ja niin monta turhaa toiwoa toiwonut.
Tämän olen waan sen wuoksi siwumennen kertonut, että tulisimme ystäwäni awioliiton paremmin tuntemaan.
Niinkuin jo mainitsin, oli kolme wuotta kulunut siitä, kun toisiamme olimme tawanneet; sillä ajalla oliwat kaikki nuot hänen surunsa ja ilonsa tapahtuneet. Nyt tuli minulle se sattumus, että matkustin likeltä ystäwäni kodin siwuitse. Itsestäänhän on arwattawa, ett'en suinkaan lyönyt laimiin tilaisuutta käydä häntä terwehtimässä. Tuo kolmen penikulman matka, joka sen asian tähden tuli wäärää, ei tuntunut ollenkaan mielestäni liialta. Oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tiellä mielikuwituksissani ajattelin kuinka suuren ilon saatan ystäwilleni tykönsä tulollani, semminkin kun se oli niin aiwan odottamaton.
Mitäpä huolisinkaan ruweta kuwaamaan yhtymistämme, sillä itsekullakin on toki joku ystäwä, niin että hän tiennee ja tuntenee, miltä tuntuu, kun taasen kerran tapaa toisen ihmisen, jonka kanssa on oppinut elämän aamusta alkaen jakamaan ilonsa ja surunsa. Sen waan mainitsen siwumennen, että kauan puristimme äänettöminä toisiamme kädestä, sillä kummallakaan ei tahtonut olla sanoja puheeksi, sisällämme riehuwien tunteittemme wuoksi. Kun ystäwäni tointui ensi hämmästyksestään, hoki hän waan: "Sinä täällä, sinä täällä!" Pian oli kumminkin tuo kohtaus kiihtynyt, rauhoittunut ja minä tunsin olewani täällä niinkuin kotonani.
Ystäwän elämä näytti kaikinpuolin onnelliselta. Hän rakasti waimoaan täydestä sydämestänsä, ja waimonsa häntä samaten. Aineelliselta kannaltakin katsoen ei heiltä näyttänyt puuttuwan mitään, sillä ystäwäni appi=wanhukset oliwat antaneet tyttärelleen runsaat myötäjäiset; niin perinpohjin oliwat he luopuneet luonteisesta jäykkyydestään ja wäärästä periaatteestansa.
Heidän koti=elämänsä onnellisuutta enensi kuitenkin kaikkein suurimmassa määrässä se iloinen asia, että hedelmänä heidän awioliitostansa makasi kehdossa pieni, terwe ja kaunis poika, joka nimeksensä oli saanut äitinsä isän nimen Aukusti, muistoksi onnensa tuojille, jommoisina he nyt appi=wanhuksia kunnioittiwat. Tuota lastansa rakastiwat wanhemmat niinkuin silmäteräänsä ja pieninkin kirahdus sai heidät hawahtumaan ja apuun rientämään.