Woi te maailman isoset, kun ette te tunne ihmissydäntä! Te ette tiedä kenelle se sykkii, ette tiedä että se sykkii—isänmaalle—palawasti, ei, se sykkii—hehkuwasti—ja kumminkin te istutte arwelematta tuomioistuimelle ja annatte tuosta hehkuwasta sydämen sykkimisestä aristelematta semmoisia päätöksiä kuin: "Kyllähän siitä tulisi"—"se on liian kowa"—"sitä pitäisi paljon parantaa" ja—"waikuttimet eiwät ole wapaasti käsitettäwät", samalla kun suuri kansalaisenne kärsii, riutuu ja surkastuu ruumiillisten elämäntarwettensa tähden—riutuu, surkastuu ja uupuu keskenikänsä—hautaan!
Turhaan huutawat ja riistäwät uskonnon kiiwastelijat itselleen sitä kunnian kruunua, että yksin heitä maailma wihaa, wainoo ja ylönkatsoo, eikä ketään muita, waan minun mielestäni saisiwat he hywin hywällä omallatunnolla ottaa kirjailijatkin joukkoonsa tuosta kunniasta osaa ottamaan, sillä nyky=aikana uskonnon wainot ja ylönkatseet eiwät ole werrattawat siihen mitä usea kirjailija saa kokea!
Ystäwäni! kuka ikänä wielä lienetkin. Sinä, joka istut oman katoksesi alla, omassa huoneessasi, oman pöytäsi ääressä; sinä, joka kotoasi löydät wälttämättömimmät elämäsi tarpeet; sinä, joka istut perheesi keskellä, luet ja jalostutat kirjailijan teoksilla perheesi ja omaa henkeäsi—älä katso—minä pyydän sinua—älä katso kirjailijaa ylön! Hän on jo aikoja sitten uupunut, wäsynyt, paljoista ruumiin ja sielun ponnistuksista, mutta hänen henkensä on eläwänä kuwana nytkin edessäsi, se on tuosta hehkuwasta sydämestä wuotanut paperille—sinulle ja sinun tähtesi; käytä niitä hywäksesi!—Hänen henkensä kuori, tuo kuolewainen ruumis, kenties on jo aikoja mullaksi muuttunut, mutta hänen henkensä ei kuole ikänä—ei ikänä, niin kauan kun maailma seisoo. Hän kuoli, kukaties, ennen aikaansa, hyljättynä, ylönkatsottuna—unhotettuna, ja niin tuo rawistunut astia ei kestänyt loppuun asti sitä alinomaista hengen wuotamista, jota hänellä oli määrä suojella ja tallentaa. Hän riutui ennen aikaansa; paljon, paljon senkin tähden, ett'ei tuosta rawistuneesta astiasta pidetty ulkoapäin mitään huolta! Hän ei elänyt itsensä tähden, waan sinun tähtesi; hän ei saanut eläessään palkkaa työstänsä, mutta sinä—ystäwäni—woit siitä hedelmän niittää—käytä sitä hywäksesi! Häntä ei aikaisensa maailma tuntenut, mutta hän tunsi jo—sinun, sinun. Sinun tähtesihän hän eli ja kärsei, saattaisitko sinä sitten katsoa ylön niitä elämän ohjeita, joita hän on sinulle hywyydestä julki tuonut? Lue niitä, lue tarkasti, ota waari joka lauseesta ja sanasta, sillä niissä on elämäntotuuksia, jotka eiwät koskaan haihdu; muuta ei hän enää sinulta waadikaan. Lue ajattelemisella, silloin sinä löydät niistä lohdutusta murheessasi, woimaa seisomaan wastoinkäymisissäsi ja wielä enemmän: sinä tulet tuntemaan ja tietämään, että sinulla on isänmaa, jota sinunkin tulee rakastaa—lähinnä Jumalaa—ylitse kaikkea—samalla rakkaudella, jolla kirjailija on sinua rakastanut!
MUTTA ELÄÄPÄ HÄN WIELÄ SITTENKIN.
Pahaisena paitaressuna, pikkuisena piimäsuuna tulimme jo ystäwiksi erään ystäwäni kanssa. Leikit, riidat, surut, ilot ja—woileiwät, kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä,—oi onnellista lapsuuden aikaa kuitenkin! Kuta isommiksi me kaswoimme, sitä lujemmaksi liittyi ystäwyytemmekin, sillä lapsuuden ystäwyys on haihtumaton. Maailma tuntui meistä pelkältä onnelalta, jossa ei mielestämme ollut muuta kuin sulaa iloa, riemua ja rauhaa, sillä ne pienet mielen katkeruudet, jotka meitä wäliin kohtasiwat, haihtuiwat pian kuin tuhka tuuleen, wiattomien ja turmeltumattomien sydäntemme ilojen edessä. Sanaa: murhe me emme tunteneetkaan, sillä sydämissämme ei ollut wielä sille wastaawaa tunnetta. Kaswoimme isommiksi; ei murhetta nytkään. Maailma— tulewaisuus, nehän näyttäwät niin lupaawilta ja toiworikkailta. Wanhempamme eliwät wielä kaikki; Heiltä oliwat kaikki meidän tarpeemme saatawissa; he kantoiwat huolia meidänkin osaltamme.
Mutta aika kului, ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Wanhempamme kuoliwat yksi toisensa jälkeen, ja silloin wasta oiwalsimme, mitä he meille oliwat olleet. Ensikerran eläessämme tunsimme silloin outoa kaihoa; se oli—murhe, joka ensikerran tuli hakemaan uutta työalaa nuorissa sydämissämme ja ensiottosilla antoi hän tuta mikä wirka hänellä on maailmassa.
Nyt olimme omin päimme maailmassa. Ajan myrskyt alkoiwat, huiskuttaa ja huljuttaa meitä sinne tänne. Monta waaraa, monta murhetta toi se tullessaan—niin, niin—monta. Monta horjahdusta, monta loukkaamista, sai se aikaan, ja jos mieli oli pystyssä pysyä, täytyi taistella alituista taisteloa—elämän taisteloa. Wäliin woitti hywä, wäliin taas paha ja jos ei wanhempiemme kristillissiweellinen kaswatus olisi jo aikaisin painunut sydämiimme; niin kenties olisimme sortuneet, uupuneet taistellessamme ja silloin olisiwat maailman pahentawaiset hyrskyt nielaisseet meidät pohjattomaan kuiluunsa.
Kun tulimme miehiksi, tempasi ajan wirta meidät kauas toisistamme. Tunnustaa täytyy, että kumpikin tunsimme kowaa surua toisistamme erotessa; olipa aiwan kuin koko elämän kuorma, jonka tähän asti olimme yhdessä kantaneet, olisi nyt laskettu erikseen kummankin päälle.
Wälimme tuli niin pitkäksi, että mahdoton oli enää toiwoakaan tawata toisiamme; ainoastaan kirjeillä koimme wielä wireillä pitää entistä lujaa ystäwyyttämme, jolloin aina toisillemme rehellisesti ilmoitimme, mitä kummankin elämän juoksussa oli tapahtunut. Onnetar ei ollut kumminkaan niin oikullinen kuin ensimmältä näytti, sillä hän sallei meidän useammasti kuin kerran persoonallisestikin tawata toinen toisemme, ei useammasti kumminkaan kun neljästi ja nuot kohtaukset owat tällä kerralla lyhyen kertomukseni aineena.
* * * * *