Sen uutisen perästä ei hän kyennyt enää mihinkään henkiseen työhön, sitä wähemmin ruumiilliseen, sillä hän kowin murtui tuosta pettyneestä toiwostaan; siitä päiwästä pitäin joutui hän wuoteen omaksi ja muiden ihmisten hoidettawaksi!—Kun hän makasi tuota kituwaa tautiwuodettansa, käwin häntä katsomassa, niin usein kuin woin, joka oli hänelle suuri lohdutus. Hän pyysi minun kauppaamaan wiimeisiä teoksiansa kirjainkustantajille, ja minä sainkin ne wihdoin heille myödyksi, waikka tosin polkuhinnasta, ja näin tulleilla waroilla hän sai melkomääriin maksetuksi wiimeiset welkansa.
Kun hän oli wuosikausia näin sairastellut, hawaitsin eräässä arwokkaassa sanomalehdessä arwostelun eräästä hänen teoksestaan. Arwostelija oli tunnettu ankaraksi uusille painosta ilmestyneille kirjateoksille; hänen sanottiin waikuttawan terweellisesti kirjailijoihin ja niin estäwän roskakirjallisuuden pääsemästä wallalle. Mutta tällä kerralla oli hän erinomaisen lempeä arwostelussaan: paljasta kiitosta waan siinä oli sekä esitystawan että kielen ja mahtipontisen kuwauskywyn puolesta. Wiimeiseksi lausui hän: "suuri kirjailija on ilmestynyt meidän sekaamme."
Otin sanomalehden mukaani, ja lähdin sen kanssa sairastawan ja puutosta kärsiwän kirjailijan tykö. Hän näytti nyt, kuten ennenkin, ilahtuwan minun tulostani. Minä luin hänelle tuon arwostelun. Wieno puna nousi silloin hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa ja hänen suunsa wetäytyi surullisesti hymyyn. Näytti niinkuin henki olisi ponnistellut riutuwaa ruumista wielä eloon, sanoen: "älä wielä waiwu, älä wielä uuwu! Ihmiset jo ymmärtäwät sinua—ei—meitä molempia; he tarwitsewat wielä meitä!" Mutta tuo heikontunut hengen suoja ei kauan jaksanut iloita hengen sisällisistä tunteista; pian katosi wieno puna poskilta, pian häwisi surullinen hymy suusta. Entinen kalpeus, entinen alakuloisuus waltasi kirjailijan ja hän rupesi taas taistelemaan sitä taisteloa, joka wiimein lewon tuopi.
Jos tuo arwostelu olisi tullut paria wuotta ennemmin, niin kukaties— kukaties?
Aika kului; yhä useampia kirjailijan teoksia ilmestyi painosta, ja yhä suurempaa mieltymystä tuli niille osaksi, mutta yhä heikommaksi käwi kirjailija kamppaillessaan taudin kanssa. Hänen teoksiaan luettiin innostuksella ja ihastuksella, mutta harwa lukijoista tiesi, mitä ne oliwat kirjailijalle maksaneet. Ei hän nyt enää ollut heidän mielestänsä "pieni ystäwä", waan oikein suuri kansalainen, joista oli kunniaa ja hyötyä kaikille muille, paitsi hänelle itsellensä, ja jota sopi kerskaten mainita. Ei nyt enää kirjailijan teokset olleet: "kyllähän siitä tulisi", eikä "liika kowat", waan niistä oli jo tullut kypsyneet teokset, jotka eiwät kaiwanneet enää tulemusta, ja joissa ei huomattu enää mitään kowuutta, mutta sulaa lempeää totuutta, jota oli luultu kowuudeksi. Ei ne enää tarwinneet "paljoa parantamista", sillä tekijä oli ne jo alusta alkaen parantanut—omalla sielullaan, ja mistäpä niihin sen paremmat parannusaineet tuliwat, ja nyt huomasiwat ihmisetkin, että ei siihen toista parantajaa tarwinnut. Ei niissä nyt enää ollut "epätasaisuuksia", sillä ihmiset jo huomasiwat, että tapaukset kulkiwat teoksissa käsikädessä toistensa kanssa hywässä järjestyksessä ja sowussa ja wiimein suliwat yhteen, ainoaksi suureksi kuwaksi. Nyt niissä oli "waikuttimet helposti käsitettäwät", sillä ihmiset näkiwät niissä oman kuwansa; he näkiwät niissä semmoisia kuwia, joita eiwät he olleet ikänä ennen nähneet, nimittäin: kuwia oman sydämensä sywimmistä sopukoista.—Mutta se, joka noita oli maailmalle ilmituonut, makasi wuoteellansa, taistellen taudin ja sitä seuraawan kuoleman kanssa, melkein—hyljättynä—unhotettuna!—Näin kostaa maailma!
Wihdoinkin—sittenkun kaikki oli jo myöhäistä—rupesiwat maailman mahtawat pitämään huolta tuosta ennen "pikku", mutta nyt isosta ystäwästään! He oliwat saaneet tietää, että jos se nyt kohta kuolee. Sentähden laittoiwat he ottamaan hänestä walokuwaa, ennenkuin kuolema ennättäisi tapahtua, ja walokuwan ottaja tulikin, mutta hän tapasi kirjailijan—kuollunna—ruumisarkussansa!—Walokuwa otettiin kuitenkin, mutta hänen pokiinsa ei noussut enää wienoakaan punaa, eikä hänen suunsa enää mennyt surulliseenkaan hymyyn. Kolkko, kylmä oli hänen muotonsa, sitä ei näyttänyt elähyttäwän tuo myöhästynyt suosion=osoitus.
No niin. Kun kirjailija oli kuollut, laitettiin hän hautaan myös, tawallisilla menoilla, mutta harwoilla saattajilla. Ainoastansa ne, jotka lähiseuduilla hänen tunsiwat sisällisesti, oliwat saattamassa häntä wiimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa partaalla, wuodattiwat kaipauksen kyyneliä. Ne ne oliwat, jotka kauan wielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsiwat kaihoa, ikäwää ja kaipausta sydämessänsä.
Mutta tahtoipa kiittämätön maailmakin puolestansa jotakin olla: nyt laitettiin rahankeräys, että saataisiin muistopatsas wainajan haudalle; ja keräytyneillä rahoilla todellakin saatiin komea kiwinen hautapatsas. Mutta minun mielestäni tuntui, että he olisiwat tehneet paljoa paremmasti, jos olisiwat tuon muistopatsaan tehneet aikoja ennen ja pehmeämmästä aineesta, nimittäin—leiwästä, niin olisi kirjailija, kukaties, perustanut itselleen paljoa suuremman muistopatsaan, kuin tuo kiwinen olikaan. Hän olisi woinut elää pitemmän ajan, kun hänen elämänsä ehtoo olisi ollut warattuna ja hän olisi teoksillaan enemmän woinut kansaansa hyödyttää.
Usein käwin hänen haudallansa, wuodattamassa sinne kaipaukseni. Silloin aina näytti olewan tuo kiwinen muistopatsas "liian kowa" syötäwäksi elottomille hampaille, ja "waikuttimet eiwät tuntuneet olewan helposti käsitettäwät", sillä tuntuipa niinkuin tuo kiwi olisi tuossa alituisesti kuiskinut: "Jos sinä olet kirjailija, niin sano että nämät kiwet leiwiksi tulewat."
Enhän minä itse muistopatsaan hankkimista moiti. Olisihan kirjailijamme ollut paremmankin ansainnut, mutta miksi ei hän saanut eläessään palkkaansa raskaasta henkisestä työstänsä? Miksi hänen piti kuolla kesken=ikänsä puutoksiinsa? Miksi ihmiset tunsiwat hänen wasta liika myöhään—hänen kuolemansa jälkeen?—Eiköhän jälkimäisen suhteen senwuoksi, kun hän oli—kirjailija, sillä niin kostaa maailma.—Moni, moni suuri kirjailija on saanut samaa kowaa kokea, samaa puutosta, samaa ylönkatsetta, samaa pilkkaa, ja kun asia on pahimmalleen kääntynyt, wieläpä wainoaki kärsiä—sillä niin kostaa maailma! Eihän nuot ole muka muuta kuin tyhjiä houkkia, tarpeettomia hourupäitä ja haaweksijoita, turhien huhujen ja wieläpä kapinankin nostajia, jotka, kenties, olisiwat jollain tawalla häikäistäwät ja estettäwät hulluttelemasta ja haaweksimasta. Kuinkas muutoin? Maailman pitää pysyä waan tawallisena, ei sen tulewaisuudesta saa ruweta hourailemaan; sehän se on oikeaa tawallista menoa!