Näin kului aikoja ja wuosia muutamia, kun sanomalehdissä julistettiin kilpapalkinto haettawaksi. Se elähytti taas kirjailijaamme ja hän ryhtyi työhön. "Ehkä nyt onnistun", ajatteli hän. Määrättyä ainetta koki hän saada niin waloisaksi ja selkeäksi kuin suinkin mahdollista, ja sitä tehdessänsä koki hän teroittaa kaikki sielunsa woimat, saadaksensa sen kelwolliseksi. Hän kirjoitti sen teoksen sydänwerellänsä! Yötä ja päiwää teki hän työtä, huolimatta wilusta ja näljästä, jotka oliwat hänen alinomaisia seuralaisiansa; tuonlaisella ponnistuksella tuli teos määräaikaan walmiiksi.
Wiikkoja, kuukausia kului, eikä kuulunut mitään koko kilpailewista teoksista: kuka oli saanut kunniapalkinnon, wai eikö kukaan. Woi kuinka pitkältä tuntui taas tuo pitää ja tuskallinen odotusaika. Joka postissa oli hän ensimmäisinä sanomalehtiänsä ottamassa, jotka hän wei kotiansa, siellä yksinään niitä tarkastaaksensa; sillä ei hän tohtinut muiden nähden sitä tehdä, peläten mielen liikutustaan, jos hän hätäpikaa hawaitsisi tuon toiwotun ja pelätyn uutisen. Kotonansa hän tarkasteli riwi riwiltä, palsta palstalta, siwu siwulta, näkyisikö niissä jotain kilpailewista, mutta turhaan, mitään ei näkynyt eikä kuulunut!
"Kyllä se on wielä ollut liika kowa, se wielä on taitanut tarwita parantamista—se ei ole kelwannut", ajatteli kirjailija, kärsei ja odotti.
Wihdoin wiimein sai hän asianomaisilta kirjallisen tiedon, että hänen teoksensa on hywäksytty, waan ei ole saanut palkintoa muutamien huomattujen epätasaisuuksien wuoksi.—"Niin, arwasinhan minä; siinä on nyt epätasaisuuksia, waikka minun tuntoni mukaan ei siinä olisi niitä pitänyt olla, mutta kukatiesi en minä wielä oikein ymmärrä", ajatteli ja sanoikin kirjailija, mutta hän oli hywillään kuitenkin siitä, että hänen teoksensa oli hywäksytty, eikä kokonaan hyljätty. Kilpakirjoitus painettiin, hän sai jonkunmoisen maksun siitä ja niin näytti hänelle koittawan paremmat ajat.
Kirjailija rupesi nyt häpeemään sitä, kun hän oli ollenkaan kirjoittanut mitään. Hän ei olisi suonut yhtään painetun teoksensa kappaletta tulewan niihin tienoihin, jossa hän itse asui, sillä hän hywin käsitti millä tawalla hänen kotiseuduillansa hänen teostansa arwosteltaisiin, ja tosiaankin kuului siitä monenlaisia mietteitä. "Kyllähän noita tuommoisia kaikki osaa kirjoittaa", arweli yksi ja toinen. "Eipä tuo ole niin erinomaisen miehen teko" j.n.e. Mutta ne, jotka eiwät saaneet eiwätkä ymmärtäneet pitää lukua tekijästä, lukiwat sitä wesissäsilmin, sillä he näkiwät siinä oman kuwansa—oman sydämensä ja teokselle rupesi kaikkialla tulemaan suosiota osaksi.
Näin kului taas joku aika. Taaskin julistiwat sanomalehdet kunniapalkinnon kirjailijoiden haettawaksi. "Entä jos nyt onnistuisi, entä jos nyt ei enää tulisi epätasaisuuksia, minä wielä koetan", ajatteli kirjailijamme ja ryhtyi työhön, sillä häntä oli suuresti elähyttänyt senkin wertainen menestys, joka hänen edellisellä teoksellansa oli ollut. Samalla innolla, samalla henkisellä ponnistuksella, waikka nähtäwästi heikommilla ruumiin woimilla, teki hän työtä ja niin taas teos walmistui oikeaan aikaan ja lähetettiin määräpaikkaansa.
Sillä wälin oliwat kirjailijan warat wähenneet wähenemistään, sillä mitä hän sai tuolla puoleksi woittaneella kirjateoksellansa, se meni enimmäksi osaksi entisten welkojen maksuksi, niin muodoin ei sekään häntä suuresti hädästä päästänyt ja puutteet kapisiwat kantapäillä.
Waikka näin oliwat asiansa, rupesi hän taas uusien teoksien työhön, huolimatta näljästä ja wilusta, waiwoista ja wastoinkäymisistä ja yhä enemmän heikontuwasta ruumiinsa terweydestä, sillä hänen lewoton henkensä ei katsonut wastuksiin.
Se teos, jonka oli onnistunut painosta ilmestyä, oli kirjainkustantajille antanut niin paljon rohkeutta, että he tohtiwat ottaa painattaaksensa uusiakin kirjailijan teoksia, joita hän heille tarjoili, mutta se hinta mitä hän niillä sai, oli niin wähäinen, ett'ei se riittänyt hänen kohtuulliseenkaan toimeentuloonsa, ja hän alkoi tulla niiden harwojen hoidettawaksi, jotka hänen tunsiwat. Mutta ei hän heltinyt sittenkään työstänsä, waan ponnisteli yhä uusien teoksiensa kanssa, sillä hän toiwoi tuon oikullisen ja kowasydämisen onnettaren wiimein kääntywän hänelle lempeämmäksi ja toimittawan hänelle palkinnon tuosta par'aikaa kilpailemassa olewasta teoksesta.
Wihdoin wiimenki sai kirjailija kilpailewan teoksensa takaisin, semmoisen lauseen kanssa, että: "Teos on kyllä monessa kohden huomattawa. Se kuwailee tarkasti kansan tapoja ja puheenlaatua; kieli on sujuwaa, raikasta ja alkuperäistä, ja luonteet owat ylimalkaan selwästi kuwatut, waan waikuttimet eiwät aina ole yhtä wapaasti käsitettäwät." "Mikä siinä sitten mahtanee olla, kun waikuttimet eiwät ole käsitettäwissä, waikka tunnustetaan luonteet selwästi kuwatuiksi? En ymmärrä!—Wäärään työhön minä poloinen ryhdyin. Minulta tulee niin huonoa jälkeä, että waan saa alulla: 'kyllähän siitä tulisi'—'se on liian kowa'—'sitä pitäisi paljon parantaa'—'niissä on epätasaisuuksia' ja—'niissä ei ole waikuttimet käsitettäwissä!'"—— sanoi kirjailija surullisesti. "Kohtapa pääsen kuulemasta kehnon ja halwan työni onnistumattomuutta, sillä selwästi tunnen, ett'ei aikani ole pitkä. Tulkoon pian minun jälkeen toinen, joka saa jotakin jaloa ja täydellistä aikaan isänmaamme hywäksi!"