Kun kuukausi oli kulunut, meni hän taas kirjainkustantajan tykö. Tämä otti kursailematta teoksen pöydältä käteensä, oikasi sen hänelle ja sanoi: "Se on liian kowa, en minä sitä rupea kustantamaan". Kirjailijan rinta aaltoili raskaasti tuskasta; hän otti teoksensa ja lähti ulos, yhtä toiwotonna kuin ennenki.
Kun hän käweli katua myöten, ajatteli hän: "kyllähän siitä tulisi! Liika kowa! Woi, eikö totuutta saakaan ilmi tuoda? Niin, niin! Ihmiset rakastawat enemmän pimeyttä kuin walkeutta! Miksikähän minä onnetoin olen syntynyt maailmaan?" Noita surullisia mietteitä mietti kirjailija ja hänen henkeään oikein ahdisti, kaikkia noita ajatellessaan. Hän ohjasi nyt kulkuaan erään toisen sanomalehden=toimittajan tykö, ajatellen, että hän kenties ottaisi hänen ensimäisen teoksensa sanomalehteensä, nowelli=osastoon, ja maksaisi siitä hänelle wähänkään; sillä se sanomalehti oli nykyään perustettu ja siis wasta alkawainen. Niine ajatuksineen esitteli hän asiansa. Toimittaja otti heti teoksen, käänteli, silmäili ja tarkasteli sitä siwu siwulta, riwi riwiltä, sitten hän oikasi itsensä ja kääntyi murheellisen ja peloissaan odottawan kirjailijan puoleen ja sanoi: "Kyllä minä otan tämän sanomalehteeni ja maksankin siitä wähän, mutta tätä pitää paljon parantaa."
"Woi, ei sitä pitäisi kowin paljon parantaa, minä en ole siihen kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja totuudenhan pitäisi aina saada olla paikoillaan. Kirjoitus= ja kieliwirheet, kuin myös ajatusta eksyttäwät sanat ja lauseet, lupaan kuitenkin mielellänikin oikoa", sanoi kirjailija.
"Minä oion teoksen alusta sen werran kuin yhteen numeroon menee enkä panekaan sitä wielä ensi numeroon; wiikon päästä saatte käydä katsomassa, oletteko parantamiseen tyytywäinen", sanoi toimittaja, ja siihen tyytyi kirjailijakin ja heitti teoksensa sinne.
Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija katsomaan: kuinka paljon hänen teostansa oli "parannettu". Hän astui toimittajan huoneesen ja tapasi hänet kotona. Tämä otti teoksen käteensä, toi sen kirjailijan nähtäwäksi ja sanoi: "noin kun tämä oiotaan ja parannetaan, sitten tästä tulee hywä".—Tuon nähtyään ja kuultuaan tuli kirjailija ikäänkuin halwatuksi: hänen rintansa aaltoili; hengityksensä käwi tiheästi ja raskaasti, hänen huulensa ja kaswonsa wärähteliwät; hieno puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kaswoillensa, eikä hän saanut kaukaan aikaan yhtään sanaa suustansa. Mitä näki, mitä tunsi hän nyt? Hänen teoksensa oli nyt "parannettu", mutta minkälaiseksi? Ne siwut, joissa tuota parannusta oli tehty, oliwat niin muutetut, ett'ei kirjailija woinut niitä enää tuntea omiksi teoiksensa: koko siwut näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet yhtä sotkua, sillä melkein kaikki riwien wälit oliwat kirjoitetut täyteen ja entisiä sanoja ja lauseita oli häwitetty pois, noiden uusien ja tietysti arwokkaampien lauseiden tieltä. Niin ankara oli tuo parantaminen ollut!
Sen werran toiwuttuansa hämmästyksestänsä että woi ruweta puhumaan sanoi kirjailija hiljaisesti: "Ei, minä otan teokseni pois, en minä anna sitä niin paljon parantaa."
"Mutta teoksenne ei tule tässä maailmassa muutoin painetuksi", sanoi tuo hywäntahtoinen parantaja.
"Olkoon niinki!" sanoi kirjailija. "Parempi on totuuden olla kaikenni julki=tulematta parempiin aikoihin, kuin että se ilmestyisi epätotuudellisessa muodossa."
"Te olette pikku=ystäwäni liian itserakas", sanoi toimittaja, käänsi itsensä ympäri, meni kirjoituspöytänsä ääreen, rupesi kirjoittamaan, eikä ollut näkewinään eikä kuulewinaan tuon "pikku=ystäwänsä" kumarrusta eikä hywästiä, kun kirjailija teoksensa kanssa lähti pois. Surumielin kulki hän taas kotiaan kohden. Hän oli nähnyt waiwaa paljon; hän oli kärsinyt puutosta ja toiwonut jonkunmoista palkkaa saawansa raskaasta hengentyöstään, mutta ihmiset eiwät häntä tunteneet. "Kummallista!" ajatteli hän: "Kyllähän siitä tulisi—se on liika kowa— sitä pitää parantaa! Hywä! Ihmiset eiwät tunne minua, ei, ne eiwät tunne juuri ketään", mietti kirjailija ja meni kotiaan.
Kaukaisiin aikoihin ei hän kyennyt yrittämään mitään isompaa hengentyötä, sillä hän kukistui perinpohjin wastoinkäymisistään, mutta nuot eläwät hengenwoimat eiwät kumminkaan pysyneet kowin kauwan salassa tuossa kuolewassa ruumiissa, sillä kirjailija rupesi sepitsemään pieniä runokappaleita, jotka hän lähetti milloin mihinkin sanomalehteen julaistawaksi, ja ne otettiin mieluisesti wastaan. Niissä tyhjensi hän murheellisen sydämensä; niissä lauloi hän ihmisen pettynyttä ja toiwotointa toiwoa; niissä lauloi hän wäsyneen työmiehen palkkaa, wiimeistä toiwoa ja toiwottua lepoa—hautaa, joka ei kenenkään kuolewaisen työstä sano että: "kyllähän siitä tulisi se—on liian kowa —sitä pitäisi paljon parantaa", waan katsomatta mitä, minkälaista ja kuinka paljon mikin on tehnyt, korjaa tasapuolisesti ja yhtämittaisesti poweensa kaikki, saamaan siellä wiimeistä lepoansa. Niiden lauleleminen piti häntä surussansa eleillä. Hän käwi harwoin muiden ihmisten seuroissa ja oli hiljainen ja umpimielinen; hänellä ei ollut ystäwiä, sillä harwat hänen tunsiwat, mutta wielä harwemmat—ymmärsiwät. Ylhäiset hänen katsoiwat ylön sentähden, kun ei hänellä ollut wirkaa ja sitä seuraawaa rikkautta; he pitiwät häntä tyhjänä haaweksijana ja hourailijana. Kun hänen runokappaleensa alkoiwat herättää huomiota ihmisissä, kysyi eräs arwossa pidettäwä ja oppinut wirkamies toiselta kirjailijaa lähellä asuwalta wirkamieheltä: kuka ja minkälainen mies hän on, joka niitä runoilemia kirjoittelee? sai hän kohta wastaukseksi: "ei se niin erinomainen mies ole, kun hänen oikein tuntee."—Rahwas taas katsoi hänen ihan tarpeettomaksi Luojan luotujen seassa; hänestä muka ei ollut mitään hyötyä tässä maailmassa, hän waan aiwan turhaan kulutti niitä niukkojakin elämän tarpeita, joita hänellä oli riutuwan henkensä ylläpitämiseksi. Mutta kun hän sattui saamaan jonkun wieraaksensa, joka hänen tunsi, joka hänen ymmärsi, niin hän tuli kuin uudesta syntyneeksi; ei silloin surut eikä huolet painaneet, ei silloin tullut kysymykseen: tunsiwatko ihmiset häntä wai ei, kelpasiwatko hänen teoksensa wai ei, oliko hänen maallinen toimeentulonsa hywä wai huono, kaikki, kaikki oli yhtä waan; siinä oli kyllä, että jokukaan hänen ymmärsi—ja hän tuli niin eläwäksi ja hilpeäksi, ett'ei hänen olisi luullut maailmassa mitään kärsineen eikä tunteneen!