Kun wiikko oli kulunut, meni kirjailija taas tuon sanomalehden toimittajan tykö, jolle hän oli sielunsa paljastettuna uskonut, ja astui tykyttäwin sydämin hänen työhuoneesensa. Toimittaja istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta kun hän kuuli owesta tultawan, käänsi hän päänsä tulijaan päin ja sanoi: "wai niin!" ja samassa kohensi hän sangallisia silmälasejaan, sitten sieppasi hän pöydältä neljänneksiin taitetun, ison paperiwihkon, pudisti ja wiipoitti sitä kirjailijaa kohden, ja sanoi: "kyllähän siitä tulisi", waan yhä tarjoili paperiwihkoa kirjailijalle. Tämä tuli ja otti teoksensa pois—sillä sehän se oli—ja huokasi raskaasti.
"Ettekö ottaisi tätä sanomalehteenne ja maksaisi minulle wähän?" kysyi hän ujosti.
"Minun sanomalehdelläni on enemmän kirjoituksia kuin siihen mahtuukaan, jonka tähden en minä sitä tarwitse, enkä minä maksa kirjoituksista", sanoi toimittaja.
Kirjailija kiitti nöyrästi, sanoi hywästin, kumarsi ja lähti murheellisena pois. "Kylläpähän siitä tulisi", sanoi sanomalehden toimittaja, ajatteli hän; "siis siitä ei wielä ole tullut mitään, sen pitäisi wasta tulla! Kummalista! Minun ymmärrykseni mukaan sen olisi pitänyt jo tulla siksi, mitä siitä woi tulla—mutta jos en minä ymmärtäisikään, jos olisinkin tuhmempi muita ihmisiä? Hywinkin niin saattaa olla—mutta sittenkään ei teoksessani ole muuta kuin totuutta", mietti hän itseksensä käwellessään kaupungin katua ja hänen mieleensä johtui koettaa tarjota teosta jollekin kirjankustantajalle.
Niin ajatellen ohjasi hän kulkunsa erään kirjainkustantajan asuntoa kohden. Sinne tultuaan esitteli hän asiansa.
"Oletteko ennen kirjoittaneet kirjoituksia?" kysyi tämä.
"En", wastasi hän ujosti.
"Kirjoja, joiden menekkiä ei tiedä, on waappera mennä kustantamaan; sillä jos ne menewät huonosti ulos, niin niistä saa isoja tappioita. Heittäkäähän teoksenne tänne kuukaudeksi, minä kuulustelen sillä aikaa, onko teoksenne painamista ansaitsewa", sanoi kirjainkustantaja. Kirjailija heitti teoksensa koetustuleen, waikka hän olisi tarwinnut hetikin saada maksun siitä, jokapäiwäiseksi toimeentuloksensa; mutta minkäpä hän sille teki. Hän palasi takaisin kurjaan kotiinsa wiettämään puutteellista elämäänsä ja kärsimään. Woi kuinka pitkältä tuntui tuo kokonainen kuukausi odottaa—ja oliko hänen teoksestaan sittenkään tulewa mitään? Ikäwystyen aikaansa ja työttömyyteensä, rupesi hän taas toista uutta teosta kirjoittamaan, sillä suurena lohdutuksena hänellä oli tuo lause: "kyllähän siitä tulisi". "Jos ei silloin wielä tullut, entä jos nyt tulisi", ajatteli nyt kirjailija ja kaksinkertaisella innolla rupesi hän työhön. Hän kirjoitti kuwakirjaa ilman kuwia. Hän kuwasi ihmissydänten salaisuuksia, sydänten sywimmistä loukoista, ja saatti päiwänwaloon, helposti ymmärrettäwiksi ja käsitettäwiksi, mikä siinä ennen oli asunut puolihämärinä tunteina.
Hän kuwasi ihmissydänten iloja ja suruja, myötä= ja wastoinkäymisiä, onnea ja onnettomuuksia, rikkautta ja köyhyyttä, ylhäisyyttä ja alhaisuutta. Tutaksensa perinpohjin tuota kalliinta Jumalan luoduista olennoista, merkillisintä, oikullisinta, kummallisinta olentoa— ihmistä,—piti kirjailija häntä edessänsä pienestä lapsesta pitäin, aina wanhuuden ikään asti, käänsi häntä aina toisinpäin, kun niin tarwittiin, paremmin häntä tutaksensa, ja niin hän tuota edessään olewaa taulua käänteli ja katseli kapalosta hautaan asti sekä oppinunna että oppimatoinna, mutta kaikkein suurimpana silmämääränänsä piti hän kumminkin kurkistamisen, niin usein kuin taisi, tuon rikasaineisen taulun sydämeen, mitä siellä liikkui ja asui, ja kun hän waan sai sinne katsoa, silloin hän kuwasi ihmisen himojensa orjana ja niistä wapaana, toisinaan taas himojansa wastaan sotiwana ja niiden wahwana wastustajana ja wihdoin wiimeinkin onnellisena wihollisensa woittajana, monien kowien taistelojen ja waihettelewien onnien perästä. Sanalla sanoen: hän kuwasi totuuden taisteloa pimeyttä wastaan. Mutta tuota pimeyttä, ja sen waltaa ja woimaa ei kirjailija pitänyt minään pikkuwihollisena—niinkuin muutamat sen näkywät pitäwän—waan hän katsoi sen waaralliseksi, wäkewäksi wiholliseksi, jota wastaan täytyy walppaudella sotaa käydä, eikä saa mitään laimiin lyödä, jos mieli hänestä saada woittoa.
Noita kuwia pani kirjailija paperille ja oli niin waipunut tahi oli oikeammin sanoen sulaunut tuohon henkiseen työhönsä, että unhotti kaikki ulkonaiset puutoksensa, waiwansa ja kärsimisensä, ja teos kaswoi päiwä päiwältä. Hän ei huomannut sitä murhehtia, kelpaako hänen teoksensa wai ei, tuntewatko ihmiset häntä wai ei. Siinä oli hänelle kylliksi, että hän tunsi ihmissydämet ja siinä hänen elämänsä; hän ei huomannut henkisessä työssään myös sitäkään, että hänen terweytensä oli heikko.