Kaikki paranemisen toiwo oli nyt taas loppunut sairaalta; hän walmisteli itseänsä kuolemaan, walmisteli itseänsä tuolle pitkälle matkalle, josta kukaan ei wielä koskaan ole palannut.
Eräänä kertana itkiwät molemmat wanhemmat riutuneen ja loppuaan lähenewän poikansa wuoteen wieressä. Woimattomuus, kun eiwät osanneet häntä mitenkään auttaa, särki niin heidän sydämensä ett'eiwät he kyenneet muuta tekemään kuin itkemällä sydäntänsä wuodattamaan. "Älkää itkekö, isä ja äiti! Minun waiwani owat kohta lopussa ja silloin kun ne loppuwat, saan semmoisen elämän, jossa ei ole koskaan waiwoja, elämän, jossa ilo, wanhurskaus ja rauha kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi sairas surewille wanhemmilleen.
"Jaksatko sinä uskoa että Jumala on armosta anteeksi antanut sinun syntisi ja suonut sinulle armon?" kysyi äiti itkunsa seasta huolellisesti.
"Minä uskon sen; mitäpä minä muuta uskoisin; onhan Hän antanut muillekin syntisille armonsa poikansa tähden, eikä minun ole mitään helpompi uskoa kun sitä, että Hän on pois pyyhkinyt minunkin syntini", sanoi sairas heikolla äänellä.
Hellä äiti laskeusi polwilleen armaan poikansa wuoteen wiereen ja suuteli hänen polttawaa ja kalpeaa otsaansa. Kuumat ilon kyyneleet tipahteliwat hänen silmistään sairaan kaswoille, sillä hän tiesi nyt, että tämä kuolee onnellisen kuoleman.
"Kohtapa mekin tulemme perässäsi, sillä jos eläisimmekin wielä jonkun wuoden ja waikkapa wielä jonkun wuosikymmenenkin, niin se on ijankaikkisuuden suhteen niinkuin pisara meressä. Yksi päiwähän on hänen edessänsä niinkuin tuhannen päiwää, ja tuhannen päiwää niinkuin yksi päiwä; siellä tapaamme toisemme", sanoi isä.
"Niin, niin, rakas isä!" sanoi sairas ja painoi silmänsä umpeen, sillä hän oli kowin uupunut noiden keskusteluin tähden.
Olipa tuo hauska näky—elämän opettawaisimpia kohtauksia: turwa keskellä hätää, elämä keskellä kuolemaa—; se on jotain jalompaa, jotain korkeampaa, jota tämän maailman nero ja wiisaus ei woi ihmisille antaa!——
Tuossa surullisessa, mutta toiworikkaassa tilassa kului aika. Isä ja äiti eiwät lähteneet enää koskaan pois sairaan poikansa wuoteen wierestä. Pitkällisen kokemuksen kautta oli surewa isä warttunut niin hywästi kääntelemään ja nostelemaan sairasta, korjailemaan ja kouhottelemaan hänen kauwan maattua wuodettansa, joka oli ja jonka piti olla ikäänkuin joku kaawa, eri kolo joka ulospistäwälle luun sompulalle ja kiwun tähden ei oltu tuota wuodetta woitu korjata wuosikausiin— tukeamaan ja wakauttamaan kipeää polwea, ett'ei se pääsisi liikkumaan— niin, isä oli kaikkeen tähän niin harjaantunut, ett'ei niitä toimia muut woineet tehdä ja tuon apunsa tekikin isä niin mielellänsä. Äiti taas oli aina tarpeesen, pyhkimään pois tuskien nostamaa hikeä sairaan kaswoilta, päästelemään pois siteitä, puhdistelemaan ja toisia siteitä panemaan kipeään polween ja märkiwiin haawoihin, puhelemaan lohduttawaisia sanoja—niin, eipä ole kellään niin pehmeää kättä eikä niin hellää sydäntä kuin äidillä.
Eräänä kertana olimme kaikin koossa sairaan wuoteen wieressä. Hänen kielensä alkoi sammaltua; hän tahtoi puhua jotain; sitä ei ymmärretty. Kurotettiin korwat hywin liki hänen suutansa. Silloin erotettiin sanat: