"Woi hywä Jumala, kun ette te ymmärrä! Nyt minä kuolen, nyt loppuu waiwani, sillä kipua ei enää ole. Hywästi rakas isä ja äiti! hywästi weljet ja sisaret! Kiitoksia rakas isä ja äiti rakkautenne edestä! kiitos kaikille! I=lo…" Hän raukesi woimattomuudesta ja näytti kuin olisi hän tahtonut ojentaa kätensä.
Äiti ymmärsi tuon heikon, sanattoman liikkeen; hän meni sairaan tykö ja otti hänen kätensä omaansa. Wieno, heikko puristus seurasi sitä, tuskin tuntuwa. Rinta rupesi korahtelemaan, hengitys harweni, wiimein lakkasi se kokonaan—nuorukainen oli jättänyt tämän maailman. Lääkäri oli arwannut oikein, oli sanonut oikein.—Sairas ei kestänyt märän wuotoa. ——Kylmä huone oli wienyt uhrinsa.
Kauan, kauan piti surewa äiti poikansa kädestä kiinni, sittenkin wielä kun henki oli hänestä lähtenyt. Kyyneleet wuotiwat murheellisen äidin silmistä tulwanaan; näyttipä siltä kuin kukaan ei olisi woinut sulkua saada tuolle tulwalle, mutta se uhkuikin sydämestä, äidin sydämestä. ——Hän laskeusi polwilleen pois menneen poikansa wuoteen wiereen, kätki kaswonsa kuolleen ympärillä olewiin peitteisin ja piti yhä hänen kättänsä omassaan. Siinä suri, siinä itki hän, eikä kukaan hennonut häiritä hänen suruaan.—Näyttipä siltä, kun hän ei olisi tahtonut koskaan erota rakkaasta lapsestaan, jota hän oli niin armastanut, jonka tähden hän oli niin paljon kärsinyt.
Isä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana niinkuin kuwapatsas, katsoa tuijottaen yhä waan yhteen ja samaan paikkaan—kuolleesen poikaansa. Hän ei itkenyt. Wahwa, jäykkä miehen luonto salasi tuskansa ja surunsa sydämeensä. Mutta tärinä hartioissa, aaltoilewa rinta, kimaltelewat pisarat silmissä, osoittiwat, että kowa myrsky, kowa suru ja tuska riehui tuon wahwan rintakehän sisällä.
Näyttipä siltä, kuin ei tälle oikeutetulle surulle tulisikaan loppua, näyttipä siltä kuin hellä äiti nääntyisi suruunsa ja tuosta huomautin ystäwälleni. Hän meni warowasti waimonsa tykö ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäällensä. Waimo hawahtui tuosta ja käänsi wetistyneet silmänsä miestänsä kohden.
"Lähdetään pois! Suru ei auta, emmekä sillä woi kuollutta eläwäksi tehdä, niin mielellämme kuin sen tekisimmekin. Paljon olemme kadottaneet, mutta asia ei toiseksi muutu", sanoi ystäwäni. Waiston=tapaisesti totteli waimo miehensä kehoitusta; itkien ja tyrskien seurasi hän meitä toiseen huoneesen.
Nyt oli ilta ja kaikin panimme lewolle.
Tuli huominen päiwä. Ystäwäni waimo ei itkenyt enää, sillä hänellä ei ollut enää millä hän olisi itkenyt—kyynelten lähteet oliwat kuiwuneet. Oliko suru asettunut? Ei, sitä se ei ollut tehnyt, sillä sama waltawa tuska oli hänellä nytkin kun wiime iltanakin waikka kuiwiltaan. Koetimme häntä lohduttaa, minkä woimme—turhaa työtä, sillä äiti ei ottanut lohtuakseen, waikka wielä mitäkin olisimme puhuneet hänelle. Ainoat sanat, jotka hän lausui, oliwat: "woi minun poikaani, woi minun poikaani!"
Olimme sen päiwän kolmen huoneessa, sillä kukaan ei meistä halunnut isoa seuraa, ei paljoa puhetta.
Oli saman päiwän ilta. Surewa äiti näytti kauan waipuneena sywiin ajatuksiin ja mietteisiin; hän ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa, mietti waan ja huokasi wäliin raskaasti. Me emme häirinneet häntä.