Yht'äkkiä kirkastui hänen näkönsä! Hän oikasi itsensä suoraksi ja loi melkein iloisen silmäyksen meihin.
"Mutta elääpä hän wielä sittenkin, elää ijankaikkista elämää; sillä hän uskoi ainoaan Jumalan Poikaan, ja joka niin tekee, hän elää, waikka on kuollutkin—miksi siis surisimme häntä?" niin lausui hän, käwellen meitä kohden ja ojentaen miehelleen kätensä.
"Niin, niin! hän elää, sinä sanoit oikein", sanoi mies iloissaan ja otti waimonsa tarjotusta kädestä kiinni.
Hän oli saanut lohdutuksen raskaasen murheesensa, mutta mistä oli hän tuon rauhan, tuon lohdutuksen saanut, mistä käsittänyt? Meiltäkö? Ei, me emme olleet woineet sitä hänelle antaa, sillä äidin lempi lastansa kohtaan, äidin suru lapsensa kuolemasta, oli wäkewämpi meidän tarjoamaa apuamme. Maailmaltako? Ei sieltäkään, sillä maailmalla ei ole antaa oikeaa lohdutusta tosi=murheelliselle sielulle. Mistäs sitten? Sieltä, missä ijankaikkinen lohdutuksen lähde on. Häneltä sai hän lohdutuksen, ja se lohdutus oli parempi, oli turwallisempi meidän lohdutustamme, oli wäkewämpi äidin rakkautta, murhetta ja tuskaa. Se oli pikkuinen walon kipinä tulewaisen elämän toiwosta, jonka hän uskolla käsitti ja sen walon kipinän edessä täytyi poistua äidin oikeutetun raskaan surun lapsensa kuolemasta.—
Onkohan uskonnon hylkääjillä tuommoinen turwa, tuommoinen rauha ja ilo keskellä kuolemaa, kuin edellä kerrotulla nuorukaisella oli, ja lohdutusta ja lepoa suurimmassa murheessa mitä koskaan maailmassa ihmisellä woisi olla, niinkuin tuolla äidillä? Minä kysyn: onko? Semmoinen oli neljäs kohtauksemme.
WÄÄRÄ MAMMONA.
On warakas paikkakunta. Ainoana tulona paikkakunnalla owat maanwiljelyksen tuotteet, ja se on jo pitkien aikojen kuluessa pakottanut asukkaat hywästi hoitamaan tuota elinkeinoansa: sentähden on maanwiljelys heillä paremmalla kannalla kuin monilla muilla. Se ei olekaan heitä pettänyt, sillä maa palkitsee heille heidän uutteruutensa; jos ei aina niin wakawastikaan ja runsaasti, kowan ilmanalan tähden, niin kumminkin paremmasti kuin muiden maanwiljelyksestä huolimattomien paikkakuntien asukkaita. Se kaikki oli synnyttänyt paikkakunnassa warallisuutta. Silloin kun muualla myötiin pölkkymetsiä hirmuisiin hintoihin, ei tämä maanwiljelyksellä eläwä kansa kyllä koonnut niin äkkiä tuhansia kukkaroonsa, mutta woitto oli sittenkin heidän. Sillä silloin kun muut saiwat suuria rahoja metsillään ja kun toiset ansaitsiwat tai keinotteliwat suuria rahoja yleisissä pölkkytöissä, oliwat he joka aika työtä tekemässä omilla maatiloillansa, joten heidän työwoimansa pääoma tuli warmaan talteen pannuksi, tuottamaan luotettawaa ja runsasta kaswua. Sentähden heillä oli aina riittäwä leipänsä, wielä silloinkin, kun metsänsä myöneiden watsa oli yhtä tyhjä kuin heidän kukkaronsakin, sillä heidän työwoimansa sekä isoin osa omaisuuttansa oli mennyt kukkaroon ja kukkarosta—suuhun; ja tuo suuhun=meno karttui aika=ajalta niin rajuksi, että kukkaro kuiwui ensin ja watsa sitten eikä kumpikaan tuottanut enää mitään kaswua. Suuri woitto ole edellisille wielä sekin, että heidän ruumiinsa ja sielunsa pysyiwät raitisna, karaistuna ja työteliäänä, siis yhä edelleenkin uutta kaswua tuottawana, jota wastaan pölkkykeinoihin ryhtyneet weltostuiwat sekä sielun että ruumiin puolesta työhön kykenemättömiksi tuon kowin äkkiä saadun hywän elämän tähden, jonka nopeasti pullistunut kukkaro oli heille toimittanut.
Kaksi wankkaa taloa on muiden muassa tuossa maata wiljelewässä paikkakunnassa. Talot owat samassa kylässä, ei kaukana toisistansa. Wankkoja owat ne sekä kartanoinsa että muun warallisuutensa puolesta ja iki=wanhoista ajoista on niissä asunut yksi ja sama sukupolwi. Linnala oli toisen ja Ruokola toisen talon nimi. Linnala oli awarain wiljelysmaiden keskellä olewalle korkeahkolle mäelle rakennettu, jonkatähden talo näkyi ympäristöön kauas, sillä maat oliwat paikkakunnalla melkein yhtä katkeamatonta tasankoa. Kaunis ja wahwa luonnollinen puisto piiritti yhdeltä taholta talon, luultawasti toki sentähden, että puiston osa oli kiwikko ja kannon sekaista maata, jonkatähden se ei sopinut muuksi wiljelysmaaksi. Kolme wankkaa huonehusta seisoi kartanossa, jokainen täydessä kunnossa ja maalattuna, ja melkeinpä hämmästytti outoa ensikerran kartanolle tulijaa tuo rakennusten uljuus, jotka päiwäsydännäkin loiwat jommoisenkin pimennon eli hämärän pihalle; wankka, kaunis, ihana oli talo ja ihana oli näköala ympäristöön.
Ikimuistoisista ajoista oliwat Linnalan asukkaat olleet waralliset, jos eiwät kaikesti onnelliset. Mutta emme huoli tarkastella heidän mennyttä aikaansa, katselkaamme waan heidän nykyistä sekä sisällistä että ulkonaista tilaansa. Talo oli nytkin hywissä waroissa: monta aittaa seisoi monenwuotisia jywiä täynnä, joita ei hywinä wuosina hukattu milloinkaan, mutta kun sattui tulemaan katowuosi, myötiin niitä rahalla ja welaksi korkohinnalla ja tuokin tapa lisäsi suuresti talon entistä warallisuutta. Rahoja oli paljo lainoissa, joista joka aika oli rahan lisää, sillä korot waadittiin wuosittain sisään, ja jos ei niitä maksettu taikka ei woitu maksaa, haettiin heti koko welka ulos waikka kuinkakin suurella welallisen häwiöllä. Noin saadut rahat pantiin taas kiireesti uusiin lainoihin, tuottamaan aina enemmän korkoa. Kaunis, pulskea ja lukuisa karja mylwi ja kalisteli rautaisia kiinnipitimiään talwella mahdottoman pitkässä nawettariwissä ja kesällä oliwat ne wankkoina ja lihawina syömässä mehewillä ja ruokaisilla laitumilla. Puoli tusinaa täysiä, lihawia ja iloisia, komeita hewosia täytti talouden tarpeen siltä puolen, niin ett'ei täällä ollut minkään puutetta. Oli ruokaa ja rahoja; oli lainoissa mahdottomat summat, ja tuhansia makasi kirstun pohjalla, joita ei mihinkään liikutettu; oli wanhoja hopeakaluja suuri paljous ja waatteita oli ahdettu moni luhti ja aitta täyteen. Oli mainetta, oli ystäwiä ja kunniaa; miks'ei, sillä oliwathan he rikkaita.
Taloisena wäkenä Linnalassa ei ollut sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, muita kuin isäntä, emäntä ja heidän kaksi lastansa. Molemmat ne lapset oliwat tyttäriä; wanhemman nimi oli Kaisu ja nuoremman Liisu, ja kertomuksemme ajalla oli Kaisu täyttänyt kahdeksantoista, Liisu neljätoista.