Kun isäntä oli jo tullut auttamattomaksi sairaudessaan, alkoi mielensä tehdä koettaa "herrainkin keinoja" parannukseksensa. Kuolema oli näkösällä, aiwan silmäin edessä; epätoiwo ja synkeys walloitti mielen, ja niinkuin hukkuwa tarttuu hädissään kaikkiin heikkoihin esineisin, oljen korteenkin, waikka hän hywin käsittää, ett'eiwät ne woi häntä pelastaa, niin hapuili isäntä nyt ympärillensä. Isäntä esitteli nyt emännälle, että "jos tuota koettaisi wielä mennä 'tohtuurin' tykö".
"Sinnehän sitä nyt wielä mennään! Ei maarian sitä ole koetettu jo waikka mitä, eikä mistään ole apua saatu; ei yhtään askelta. Mistä sitä on rahaa joka paikkaan wiskata", tiuskui siihen tuo säästäwä emäntä.
Waikka isäntä oli tähän asti ollut aiwan samaa mieltä, ei kuitenkaan emännän säästäwäisyys tällä kerralla soinut hänen korwaansa hywältä, sillä hänellä oli kowa pelko kuolemasta ja tawaran tänne jäämisestä, ja hän wastasi emännälle: "rahoja on kyllä tuhansia takanasi".
"Ei maarian niillä ole parempiakin reikiä", wastasi emäntä kylmästi ja meni tiehensä.
Mitäpä nyt teki isäntä. Itse ei hän kyennyt lääkärin luo menemään, eipä edes rahojakaan kaapista ottamaan; hänen täytyi tyytyä emännän päätöksiin.
Ensi kerran eläessään oliwat nyt isäntä ja emäntä erimieliset tawaran kokoamis= ja säästäwäisyys=asiassa, ja raskaalla mielellä tunsi isäntä nyt, ett'ei hän ollut tehnyt itsellensä ystäwiä wäärästä mammonasta, mutta se oli liika—myöhäistä.
Isännän tauti kiihtyi nyt kahta ankarammaksi ja alkoi lähetä loppuansa. Sairas alkoi hourailla ehtimiseen: "laskekaa kaswut tarkkaan!—Ei, ei se tullut nyt oikein, wiimeinen päiwä jäi ajan laskusta pois ja siis kaswutta.—Eeei—en minä anna sinulle rahoja lainaksi, sinulla on huonot takausmiehet—ja sinä sitten! millä sinä welkasi maksat, joka olet aiwan tyhjä mies kuin russakka—ei, ei, menkää, menkää tiehenne! Ei minulla ole teille antaa jywiä, waikka paikalla nälkään kuolisitte! Mitäs tyhjää—olisipa sekin wiisasta, että antaisin ruoan pois omasta suustani…! Oih! täällä on semmoinen pakotus … mutta kuulepas sinä siinä: paljonkos annat hywäntekiäisiä, niin annan sinulle rahoja lainaan? sinulla on kelpo takausmiehet … woi, woi kuinka polttaa— rahani! rahani! tuo lurjus ei jaksanut maksaa kaikkea kaswua—woi, woi, auttakaa, auttakaa!——"
Tuommoisia houraili sairas toisin ajoin ja wäliin oli hän aiwan tunnotonna ja puhumatonna. Useampia wuorokausia oli hänen tilansa tuommoinen, mutta sitte hän waipui tunnottomuuteen pariksi wuorokaudeksi. Ei hänessä nyt näkynyt enää muuta elon merkkiä kuin heikko hengityksen hohotus. Yht'äkkiä rupesi hän käsillään koperoimaan ympäriltänsä ja näytti pyrkiwän ylös. "Rahani, rahani!" äännähti hän korisewasta rinnastaan! Kolkko oli tuon wiimeisiä henkiään wetäwän ja kohta ijankaikkisuuteen menewän miehen wiimeinen äännähdys, joka kuolon kouristamasta rinnasta, kumisewana ja sammaltawana lähti niinkuin haudasta. Hänen wiimeisenä lauseenansa oli tuo wäärä mammona, jonka eduksi hän oli niin paljon pyrkinyt. Tänne oli se nyt jättäminen ja itsensä meneminen Jumalan eteen kenties hywin köyhänä, tekemään lukua hallituksestansa. Kenties moni täällä köyhempi teki tuon saman matkan rikkaampana ja rohkeammassa turwassa kuin Linnalan isäntä;—emme huoli tuomita, sanomme waan: kenties, kenties!—
Kun sairas oli nuo wiimeiset sanansa lausunut, walahti hän raukeaksi wuoteellansa, hengenweto alkoi harweta, leuka jäi alas ja elämä oli hänen jättänyt.
Waimonsa ja tyttärensä Kaisu seisoiwat muiden muassa hänen wuoteensa wieressä, silloin kun hän puhalsi wiimeisen henkensä, mutta kummankaan silmiin ei tullut kyyneleitä! Waimonsa ei ollut wielä koskaan wuodattanut kyyneleitä hellien sydämen tunteiden waatimuksesta, sillä niitä tunteita ei hänellä koskaan ollut, mutta sydämen katkeruuden, wihan ja kiukun kyyneleitä, oli hän kyllä usein wuodattanut. Entä ne toiset silmät? Kowaksi, kuiwaksi oli niidenkin silmien, tarpeessa niin runsaswetinen lähde—sydän—jo lapsuudessa kuiwanut, niinkuin jo wähän ennestäänkin tiedämme. Hänessä ei ollut herätetty eikä kehitetty eloon niitä tunteita, jotka ihmisen tekewät onnettomuudessakin niin onnelliseksi. Lapsuudesta pitäin oli hän opetettu tuntemaan ja tietämään, että hän on mahdottoman—rikas, ettei heitä ole kuin kaksi perillistä ja että wanhempien kuoleman jälkeen jää kaikki omaisuus ja rikkaus heille; sen tunsi ja tiesi Kaisu liiaksikin hywin.—Nyt kuolee toki isä jo, ja tuo suuri perintö luiskahtaa kohta aiwan omiin käsiini. Toinenkin perillinen—sisar, sairastaa samanlaista tautia kuin isä ja warmaan hänkin kohta kuolee ja tuo rikkaus ja loisto tulee kaikki minulle ja silloin—silloin … kenties hän ajatteli niin isänsä kuolinwuoteella—kukapa hänen tietää, mutta warma waan oli se, että hänen silmänsä oliwat aiwan kuiwat, siis sydämensäkin liikkumaton!