Mitäpä siinä oli, isäntä oli nyt kuollut. Häntä ei toimitettu heti hautaan, sillä hänelle kumppaniksi odotettiin Liisua. Olisi tullut, näette, aika kalliiksi pitää kahdet hautajaiset likitysten, sentähden pidettiin isännän ruumista maan päällä niin kauan, että saataisiin Liisunkin peijaat samassa ja niin päästäisiin puolta wähemmällä kulungilla! Se toiwo ei pettänytkään jälkeen jääneitä tawaran säästäjiä, sillä Liisu kuoli todellakin jonkun ajan perästä. Nyt ei ollut muuta tehtäwää eikä mitään odotettawaa, waan ruumiit laitettiin hautaan ja sen toimen tehtyä pidettiin suuret peijaat, molemmille yhdessä, ja niin saatiin "kaksi kärpämä yhdellä lyönnillä".
Kahden jäiwät Linnalaan nyt emäntä ja Kaisu. He oliwat muiden nähden surewinaan wainajia, mutta sydämessään oli heillä suloinen ilo ja tyytywäisyys elämänsä nykyiseen kohtaloon. Niinhän sen pitäisikin olla, että ihminen tyytyisi siihen, mitä wielä Jumala paneekin päällemme, ja että ottaisimme wastaan sen lapsen ilolla, jos waikka kuorma tuntuisi wielä raskaaltakin. Mutta oliko Linnalan emännän ja Kaisun tyytywäisyys ja ilo oikeaa? Ei, sillä tyytywäisyys tuli heille siitä, kun he nyt pääsiwät näkemästä waiwaa noista kahdesta sairaasta, joista ei heille enää moneen aikaan ollut mitään hywää, waan paljon wastusta, kiusaa, waiwaa ja—kulutusta. Nyt oliwat kaikki nuo epäkohdat yhdellä itkulla poistetut ja siitä heidän tyytywäisyytensä! Nykyinen ilonsa tuli taas siitä, kun kaikki rikkaus, kaikki tawara oli nyt heidän kahden. He tunsiwat sen niin warmaan omaksensa, ett'ei mikään woima ja walta woinut heiltä sitä pois riistää; he tunsiwat saaneensa nyt niin ison woittokaupan, ett'eiwät he ennen koskaan olleet tawaroillensa saaneet niin äkkinäistä ja runsasta lisäystä, ja melkeinpä äiti ja tytär kadehtiwat salaa toisiltaan tuota wäärää mammonaa.—
Linnalassa oli jo isäntä=wainajan aikana ollut monta wuotta palweluksessa eräs Matti=niminen renki, hän jäi taloon wielä isännän kuoltuakin. Matti oli kaikin puolin kelpo nuorukainen. Hän oli kunnollinen työmies ja pystyi kaikkiin töihin sekä ulkona että sisällä. Hän oli jo isäntä=wainajan kitumisen ja sairastamisen aikana johtanut kaikki talon työt ja muut talouden toimet, ja kaikki menestyi hywin. Hän se oli, joka isäntä=wainajan jälkeenkin johti ja hoiti talouden toimet. Matti oli tasainen, hiljainen ja siiwo luonnoltansa, eikä hänellä ollut mitään pahoja ja riwoja tapoja; se waan oli paha, että Matti=rukka oli—köyhä. Kylässä aljettiin yhtenänsä kuiskaella, että Matista tulee Linnalan isäntä, eikä kukaan järjellinen ihminen kadehtinut tuota Matin luultua onnea, sillä he tunsiwat hänen kelpo nuorukaiseksi. Emme woi kieltääkään, ett'ei Matilla ollut salainen ajatus siihen suuntaan pyrkiä ja Kaisussakin hawaittiin taipumusta kallistumaan sinne päin. Mutta auta armias, kun Linnalan emäntä sai tuosta tiedon; silloin oli Matti ja Kaisu pulassa. Matin ajoi emäntä paikalla pois talosta ja Kaisu sai semmoista löylyä, että se piisasi.
"Wai semmoisen leipäkoin, köyhän ja nälkäisen rotan sinä keinottelisit meidän taloon. Minä olen itaruudellani ja tarkkuudellani tehnyt talon ja koonnut tämän rikkauden ja työlläni ja toimellani kaikki pystyssä pitänyt, ja siten, waiwaa nähden, työllä ja tuskalla estänyt sinun tielle joutumasta, ja sinä tekisit sen, että ottaisit kerjäläisiä tähän minun waiwani päälle mässäämään ja laiskottelemaan! Hm! Eipä wähää! Kylläpähän minä tiedän, miten siinä käwisi, kun saisit tehdä pääsi mukaan: ensin tulisi taloon yksi kerjäläinen ja se wetäisi joukon toisia perässään; sillä arwattawahan se on, että äijän ja ämmän hän taljaisi heti tähän, ja niin olisi talomme pian syöty puulle puhtaalle ja me molemmat tiellä! Kauniisti mietti lapsi palkita wanhempansa suuria waiwoja! Ihmisellä on tarjona waikka minkälaisia naimisia, ja tuommoisia miettii! Luulisi tuota ihmisen kunniankin jotain maksawan, ettei itseänsä ja kunniaansa waihda renkiroistoon; hyi! Ei ajatustakaan sinne päin, ja sen sanon minä," porisi ja sätti Linnalan emäntä tyttärellensä.
Kaisu ei puhunut eikä wastannut mitään tuohon äitinsä saarnaan. Hän oli nyt itsekin tullut tuntemaan kuinka alas hän jo oli itsensä antanut; äidin saarna oli waikuttanut. Ylpeydellä tunsi hän nyt uudelleen suuren rikkautensa ja hän huomasi sen hirweän suuren erotuksen, mikä oli hänen ja Matin wälillä. Hän katui katkerasti, kun hän oli senkään werran antanut sijaa sydämessään noin halwoille ajatuksille, ja koki kaikin tawoin wieroittaa niitä pois mielestänsä.—Kenties oliwatkin nuo Kaisun mielipiteet Matista ainoat ajatukset, ainoa taipumus koko Kaisun elämässä, jotka sisällisen totuuden tunnon tuottamina waatiwat ehdotonta tottelemista; mutta ei hän totellut sitä ääntä—hän ei saanut totella! Olisikohan hän totellut sitä sisällistä ääntä, sisällistä tunnettansa, jos ei äitinsä olisi häntä niin kowin estellyt sitä tottelemasta? Kenties. Helppo oli Kaisun waipua takaisin entiseen sydämen kowuuteensa, sillä kowaksi oli tuo sydän paadutettu jo lapsuudessa, wäärän mammonan tunnottomassa pätsissä!
Matti meni pois talosta, niinkuin häntä pahoilla sanoilla oli käskettykin, eikä hän näyttänyt ollenkaan nurkuwan tuota elämänsä häpäisewää kohtaloa. Jonkun ajan kuluttua nai hän erään siewän ja siweän piikatytön ja pian hawaitsi hän, että wäärä mammona oli hänenkin wähällä wietellä wäärälle uralle, sillä hän nyt sai wasta tuta oikeaa sydämen rakkautta. Matti rupesi waimonsa kanssa perustamaan torppaa, jonkun kylän talon takamaalle ja ennen pitkää tuliwat he hywästi toimeen, sillä molemmat oliwat oppineet tekemään työtä.
Wankka oli myös Ruokolan talo. Ei kukaan wanhoistakaan ihmisistä muistanut sitä sen pienempänä eikä köyhempänä. Ruokaa ja rahaa oli Ruokolassakin ja muuta hywyyttä niin paljo, että se haki wertojaan maassa. Wankka oli Ruokolankin kartano, niin että monessa rusthollissa olen nähnyt heikommat huoneukset. Wankka oli karja, wankat kalut ja aseet, kaikki wankat. Suurilukuinen perhe asui tuossa wankassa talossa ja hekin oliwat—wankkoja. Suuria ja pulskeita oliwat Ruokolan miehet ja pojat. Talo oli wanhoista ajoista asti ollut aina wäkirikas ja paljo oli wäkeä siinä nytkin. Talossa oli kaksi wanhaa weljestä ja kummallakin heillä oli useampia poikia ja tyttäriä. Syntyipä katsoa jonakuna talwi-iltana, kun kaikki wäki oli kotona, tuon talon hommaa ja hyörinää, kuinka he työskenteliwät puhtaissa, siisteissä huoneissa, kirkkaan takkawalkean loimossa. Waimot ja tytöt kehräsiwät, että rukkien rattaat meniwät yhtenä sawuna ja siitä syntyi jotenkin kowa yksitoikkoinen surina. Nuorimmat karstasiwat yhdelle osalle kehrääjistä sykäröitä ja sitä nuoremmat hoiteliwat itseänsä pienempiä. Yksi osa miehistä weisteli takkawalkean walossa työkalujensa raaka=aineita ja toiset wähän taampana seisoiwat höyläpenkkiensä ääressä ja pärewalkean walossa walmisteliwat mikä mitäkin talouden tarwekalua. Yhdellä tuossa on walmistumaisillaan pari siewiä ja somia tuoleja, toisella pari siewiä länkejä, tuolla nuorella miehellä tekeillä—kätkyt ja siitä arwaamme, että hän on nykyaikoin nainut. Mutta mitäs tuo mies tuolla tekee? ai! keinu=tuolia! Siitähän woimme päättää, että talossa ymmärretään jotain elämän mukawuudestakin. Ja tuossahan pukartaa kaksi pientä poikastakin! Mitähän heillä on mielessä?—Oikein! toisella on rullatuoli, toisella kuontalolapa tekeillä, ja nyt ymmärrämme, että noiden miesten kätewyys on sen ansio, kun he jo nuorena harjoittawat itseänsä siihen. Tuo työteliäisyys ja toimeliaisuus jo kaukaisista ajoista asti lienee synnyttänyt sen warallisuuden, siisteyden, hywän järjestyksen ja sopusoinnun, jota kaikkialla ilmestyy talossa.
Kaikki Ruokolaiset oliwat kylässä erinomaisessa arwossa pidetyitä. Ei niitä pitoja kylässä ollut, joissa eiwät he olisi olleet, naiset kokkeina ja miehet kenkkäreinä. Nuorten naimiskaupoissa oli aina joku Ruokolainen puhemiesnä eikä yhdetkään ristiäiset tuntuneet ristiäisiltä, jos ei joku Ruokolan parikunnista ollut kummeina, ja kaikissa kylässä pidettäwissä häissä oliwat nuoret Ruokolaiset aina nuodemiehinä ja morsianpiikoina; jos ruumis oli haudattawa, oliwat wanhat Ruokolaiset kantamassa, jos haudattawa oli wanha, ja Ruokolan pojat kantoiwat kaikki kylän nuorena kuolleet wiimeiseen lepoonsa.
Noin paljo kunniaa oli heillä kyläläistensä kesken, eiwätkä he sitä suotta saaneetkaan. Kauneita, pulskeita ja siiwoluontoisia ihmisiä ollen, oliwat he wielä päälliseksi rikkaita, joka ihmiselle antaa niin paljon arwoa tässä maailmassa. He eiwät käyttäneetkään rikkauttansa saiturein tawalla, waan rento elämä oli heillä kaikinpuolin. Heillä oli wierashuoneet kaikin puolin hywässä kunnossa ja wieraita ottiwat he mielellään wastaan, pitäen sen kunnianaan, kun saiwat heitä kestitä. Tosin kuului heidän korwissaan hywältä, kun wieras lausui mielistelewiä lauseita talon ja sen asukasten hywin woinnista; mutta eihän tuo ole mikään kumma, sillä kenellepä se soitto ei hywää tekisi. Heillä olisi jo monta wuosikymmentä ollut maamme enimmän aikaa elänyt sanomalehti, joka seikka lajillaan myös herätti kyläläisissä kunnioitusta heitä kohtaan. Ruokolaiset oliwatkin kyllä hywäntahtoisia kyläläisilleen selittämään ja jakamaan sanomalehdestään saatuja tietojansa, johon pitopaikoissa tarjoontui heille erinomaisen hywä tilaisuus. Koko idän tietowarasto perustui sillä tawalla noiden Ruokolan sanomalehtien nojalle ja jos tuli kysymys jostain asiasta, kuultiin kohta puhujain joukosta ääni: "niin ja niin kuuluu olewan Ruokolan awiiseissa." Siitä aiwan helposti johtui, että olemattomatkin asiat koetettiin noilla Ruokolan "awiiseilla" pystyynsaattaa.
Kun olemme nyt hätäpikaa tulleet tuntemaan Ruokolaisia ulkoa ja sisää, heitämme heidätkin tällä kerralla siihen, ja rupeamme erikseen tarkastelemaan talon toisen wanhemman weljen Asari=nimisen pojan elämän kohtaloita.