"Laiha!" sanoi olento kummastellen ja loi samassa karsaan katseen heihin. "Se ei rikastu, joka herkullisesti elää. Tämä wesi on minulle kylläksi."
"Miksi tuo teidän sydämenne palkkarehtaa rinnan ulkopuolella?" kysyi wanhempi.
"Ei sitä ihminen rikastu, jos sydämensä pitää oikealla paikalla. Kaikki tämä itsenikieltäminen on teidän tähtenne, ei minulla itselläni ole mitään", sanoi olento.
"Te olette niin hywä; sanokaa meille nimenne!" pyysi nuorempi matkustaja.
"Minun nimeni on: Saita", sanoi olento.
"Saita! Mitä se nimi merkitsee?"
"Se merkitsee suurinta säästäwäisyyttä", sanoi taas olento.
Nyt tuliwat he erääsen huoneenkolkkaan, jossa oli kaksi sairaswuodetta. Suurissa tuskissa ja kalpeana makasi toisessa wuoteessa ijäkäs mies ja toisessa nuori tyttö. "herra Jumala! minun mieheni ja tyttärenihän tuossa owat!" huudahti waimo heidät nähtyään.
Olento loi samassa synkän ja totisen silmäyksen waimoon, nosti sormensa huulillensa ja sanoi "hiljaa! antakaa heidän olla!"—ja wanha waimo säikähti hywin tyhmää käytöstänsä.
Likitienoilla sairaita oli iso lasinen rakennus, joka oli täynnä kauniita, siistejä ja puhtaita lasi= ja posliinipurkkeja ja pulloja ja niiden seasta lemahteli hywältä tuoksuwa haju. Rakennuksessa oli lempeä ja hywäntahtoisen näköinen olento, joka niille monille anojille, joita hänen tykönänsä ehtimiseen käwi, jakeli noista pulloistansa ja purkeistansa yhtä ja toista. Anojat alkoiwat tuota heti maistella, jonka tehtyä he melkein kaikki tuliwat niin iloisen ja terween näköisiksi.