Molemmat waimot katseliwat nyt hädissään tuota heidän hywää johtajahenkeänsä, joka heille tuon mahdottoman rikkautensa oli lahjoittanut ja joka heille oli niin monta hywää neuwoa antanut. Wiimein he hawaitsiwat hänen taempana seisowan, pilkkahymy huulillansa ja hänen rintansa ulkopuolella olewa musta sydämensä riehui ja palkkarehti hirmuisesti. "Mikä meillä nyt on neuwona?" kysyi wanhempi waimo olennolta, mutta hän nauroi waan katkerasti. "Woi, ettekö te kuule?" huusi waimo olennolle tuskissaan, mutta hän nauroi waan pilkallisesti heidän tuskalleen ja sanoi: "minä olen teille antanut, mitä halusitte saada, auttakaa nyt itseänne!" ja samassa katosi hän kuin tuhka tuuleen.
Kauhea hämmästys ja pelko käsitti nyt waimot. Pimeys alkoi peittää joka paikan ja samassa katosi myös tuo sydämeen haawoitettu mieskin, ja nyt he oliwat ihan kahden. Ilma pimeni ja synkistyi synkistymistään; walkeaa alkoi lyödä wäläytellä ja ukkonen jyrisi samassa kauhealla paukkeella, niin että kaikki huoneen seinät ja perustukset wapisiwat niinkuin sarpa wirrassa. Kun he oliwat toipuneet wähän suurimmasta hämmästyksestänsä, katsoiwat he pelolla ympärilleen ja mitä näkiwät he nyt erään leimauksen walossa? Enemmän kuin puolet jälellä olewasta rikkaudesta oli häwinnyt, enemmän kuin puolet huoneista häwinnyt ja niitä ei näkynyt, ei kuulunut missään. Waimoille tuli nyt niin kowa pelko, ett'eiwät he pysyneet seisaallaankaan muutoin kuin jostain kiinni pitämällä. Nyt tuli taas semmoinen tulen leimaus, ett'eiwät he ikään olleet semmoista nähneet; jota seurasi heti semmoinen hirweä järäys, että kaikki silmänräpäyksessä meni nurin, ei näkynyt enää huoneista ei tawaroista minkään näköistä, ei karjoja laitumella, eikä suuria ja täysiä jywäaittoja. He makasiwat talwisen taiwaan alla paljaalla lumella ja lunta tuli sakeasti. Tuuli winkui ja ulwoi puiden latwoissa ja susien ulwomisia kuului ympäriinsä ja ne likeniwät ehtimiseen. Ja aiwan tuossa jo oli heitä iso parwi ja eräät suurimmat ja julmimmat haisteliwat jo karwaisilla kuonoillansa heidän kaswojansa, pureskeliwat heidän kaswojansa, käsiänsä ja jalkojansa, että niitä hirweästi kiwisteli ja karwasteli. Nuo suuret, hirweät pedot käänteliwät heitä sinne tänne ja nyt ne jo sieppasiwat kummankin selkäänsä ja alkoiwat hankea myöten juosta hölkötellä aika wauhtia eteenpäin, ja he tunsiwat tytinän ruumiissansa, joka tuli siitä että sudet juosta hölkkiwät. He oliwat niin kauhistuksissaan pelosta, ett'eiwät kyenneet silmiänsä awaamaan; he koettiwat huutaa, mutta turhaan, heidän suunsa ei auennut ja heidän äänensä ei kulkenut. Wiimein weiwät sudet heidät pesäänsä ja siellä oli paljoa lämpimämpi kuin ulkona, mutta kauhea oli sielläkin olla, sillä sudet nuoleskeliwat nyt ahkeraan noita heidän ennen pureskeltuja käsiään, jalkojaan ja kaswojansa, ja niihin käwi niin hirweän kipeää ja woi kauhua! mitä muuta warten he niitä nuoliwat kuin sitte kaikenni syödäkseen. Wiimein kuitenkin heittiwät sudet nuolemisen pois ja nyt olisi muutoin ollut hywä, mutta pakoitti niin kowasti noita pureskeltuja jäseniä. Kun ei enää kuulunut eikä näkynyt susia, rohkeni wanhempi waimo awata silmiänsä ja ihmeekseen näki hän, että ei ollutkaan suden pesässä, waan ihmis=asunnossa, jossa he makasiwat pehmeillä wuoteilla.
"Eipä tämä suden pesä taida olla niinkään huono", sanoi wanhempi waimo houris=päissään, hälisewällä ja sammaltawalla äänellä.
"Suden pesä?! Miettiikö hän aloittaa wanhan wirtensä, palkinnoksi paljoista suurista waiwoistamme?" sanoi toinen tuwassa olewa waimonpuolen ääni.
"Luultawasti on hän houriossa. Kiitos Jumalan että hänkin toki tuli wielä henkiin", sanoi miehen ääni ja he molemmat meniwät wuoteen wiereen walkealla katselemaan heitä.
Sairas katsella tirkisteli heihin ja käsitti että ihmisiä oli hänen edessänsä. "Wai ette te olekaan susia, mutta mihin olette riiwatut minun tawarani panneet?" sanoi hän willisti, waikka heikosti.
"Enkö minä oikein arwannut, että hän on houriossa?" sanoi mies, "mutta miten toisen käynee?"
"Missä minä nyt olen?" kuului samassa heikosti toisesta wuoteesta.
"Hänkin toki tointuu", sanoi mies ja käweli wuodetta kohden. "Olkaa waan huoletta, te olette molemmin hywässä suojassa; tarwitsette lepoa, sentähden olkaa murheetoinna!" sanoi hän sitten sairaille ja antoi heidän juoda raitista wettä.
Useampia päiwiä kului, ennenkuin sairaat tuliwat oikealle toimellensa ja woiwat wapaasti ja järjellisesti puhua, jolla aikaa talon wäki heitä huolella hoiti.