Waikka lukija jo warmaan arwaa, keitä nuo sairaat oliwat, selitän kuitenkin selwyyden wuoksi heidän oikean laitansa.
Asarin katoamisen jälkeen tuli Linnalan talosta pian loppu. Monet welkojat, jotka kilwalla koettiwat saada omansa pois, tekiwät talosta niin pian lopun, ett'ei sitä woitu aawistaakaan. Linnalan emäntä ja tytär seisoiwat nyt maailmassa köyhempinä kuin keppi=kerjäläiset. Kuin tuhka tuuleen oli se suuri rikkaus kadonnut, jonka perään he oliwat niin ahnaasti pyrkineet. Sydämen katkeruudella katseliwat he nyt mennyttä suuruuttansa ja tulewaisuuttansa. He sadatteliwat Asaria ja pitiwät kaikki nykyisen onnettomuutensa hänen wikanansa, mutta ei kertaakaan heidän mieleensä johtunut, että onnettomuus oli juuri heidän syynsä.—Heillä oli wielä nytkin liian korskea sielu, alentuaksensa muiden ihmisien wertaiseksi, mutta jos kuinkakin he olisiwat päätään waiwanneet, ei heillä ollut sen parempaa neuwoa, kuin lähteä hakemaan armo=leipää! Heille oli nyt oikein kättä kätisesti näytetty, ett'ei ihmisen suurin onni ole rikkaus, mutta eiwät he wielä tuossakaan koulussa olleet nöyrtyneet! He eiwät millään tawalla tahtoneet omaan kylään mennä ruokaa anelemaan henkensä elättämiseksi, waan walitsiwat ulkopitäjät, joissa he tuntemattomina luuliwat woiwansa salata entisen rikkautensa ja nykyisen häpeänsä. Kun eräänä talwisiltana tuli hirweä lumipyry, pitiwät he sen erinomaisena onnen sattumana aikeensa salaamiseksi. He lähtiwätkin pyry=ilmassa, myöhään iltamalla tuolle pitkänlaiselle talottomalle taipaleelle, kelkka perässä ja niinkuin jo tiedämme, uupuiwat he puoliwälin paikoille.
He olisiwat wälttämättömästi paleltuneet kuoliaiksi tuolla kauhealla ilmalla, joll'ei entinen Linnalan renki ja nyt hywin woiwan Taustan torpan isäntä, Matti, olisi sattunut aamupuoleen yötä tulemaan woiwalla hewosellaan kotiansa toisesta pitäjästä, jossa hän oli käynyt tärkeäin asioittensa wuoksi. Kun hän läheni sitä paikkaa, johonka matkustajat oliwat uupuneet, hyppeli ja korskui hänen hewosensa jo kaukana, jonkatähden Matti tarkasteli eteensä, mitä täältä tulisi. Hän hawaitsi nyt kelkan tiellä, josta hän rupesi aawistamaan likimaissa olewan jotain muutakin. Hän sitoi hewosensa puuhun ja rupesi tarkastelemaan seutua. Kelkan kohdalla tien wieressä hawaitsi hän korkean lumikinoksen, lähellä isoa kuusta. Hän rupesi sitä tongostelemaan ja ennen pitkää tuli sieltä näkösälle waatetten liepeitä, hän kaiwoi enemmän ja sieltä tuli esille kaksi kokonaista ihmistä! Matti käänteli heitä ja tutkisteli, olisiko heissä wielä henkeä. Hän pyyhki lunta pois heidän kaswoiltansa suurilla koirankoipi=kintaillansa. Heissä ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä, mutta Matti kantoi waan heidät rekeensä ja alkoi wuowata Taustaa kohden, peitettyänsä ensin heidät niin hywästi kuin taisi, rekipeitollansa ja hewosen loimella. Jos Matilla olisi ollut huonompi hewonen, olisi hänen outo kuormansa jäänyt taipaleelle, niin hirweä oli umpi, mutta Putte waan ponnisteli eteenpäin, waikka lunta oli mahaa myöten ja waikka reki lauttasi ja keikkui pyryssä. Perille tultuansa kantoi Matti molemmat löytökäisensä huoneesen ja herätti waimonsa. Lapsille tehtiin lattialle sija ja kylmettyneet waimot pantiin heidän wuoteillensa. Heidän kätensä ja jalkansa oliwat kylmetyksissä kuin jääkynttilä ja kaswoissa useassa kohden näkyi kylmettyneitä paikkoja, mutta sydänkuopassa tuntui wielä olewan wähän henkeä. Matti rupesi nyt waimonsa kanssa kylmällä wedellä ja lumella hieromaan heidän kylmettyneitä raajojansa. He pitkittiwät hieromista aamuun asti, jolloin kaikki jäätyneet paikat oliwat sulaneet ja alkoiwat punoittaa. Sairasten hengitys alkoi käydä helpommin, mutta puhetta, tuntoa ja ymmärrystä ei heillä wielä ollut. Kun hierojat hawaitsiwat, että heidän tilansa oli jotakin parempi, heittiwät he sairaat rauhaan ja paniwat itse wähäksi aikaa lewähtämään. Kaksi wuorokautta oli nyt siitä kulunut, kun sairaat päästiwät nuot, ennen kerrotut sekawat sanat ja siten osoittiwat heikkoa todellista elon merkkiä.
Toiset kaksi wuorokautta kului wielä, ennenkun entinen Linnalan emäntä tuli aiwan oikealle toimellensa. Hän tirkisteli ympärillensä, mutta ei woinut käsittää, missä hän oli, sillä ei hän ollut koskaan alentunut niin alas, että olisi käynyt Taustan torpassa. Nyt tuli juuri Matti huoneesen ja sairas tunsi hänessä entisen renkinsä. Tuo tutustuminen käwi kipeästi kuin puukon pistos hänen sydämeensä, ja hän olisi suonut olewansa waikka missä muualla kuin kotikylässään ja wielä päälliseksi Taustan torpassa. Menetetyn suuruutensa häpeä oli ensimmäinen tunne toinnuttuansa tuosta sen jälkeen, kun hän oli tointunut waarallisesta tilastansa!—Woi, woi kuinka kowa on paatunut ihmissydän!
"Woi minua onnetonta", sanoi wiimein sairas.
Matti kuuli sen. Hän meni hänen tykönsä ja sanoi: "älkää olko millännekään! Kiittäkää Jumalaa, että minä satuin tulemaan samaa tietä, jolle te olitte uupuneet, muutoin te olisitte nyt jo kuolleet. Ottaisitteko mitään? sanokaa, niin minä annan," kehoitti hän.
"Missähän Kaisu on?" kysyi sairas.
"Hänkin on tallella ja hengissä", sanoi Matti.
"Jos minä saisin wähän jotakin ruokaa! sydäntäni niin kowin hiukaa", sanoi sairas, ja oli ensimmäinen teko hänen uudessa tilassaan.
Matin waimo tuli nyt juuri huoneeseen ja toimitti sairaalle helposti sulawaa ruokaa, mutta wähän kerrallaan. Matti waimoineen oli niin ystäwällinen sairaille kuin ikänä taisi; he hoitiwat kumpaakin suurella hellyydellä ja osanottawaisuudella.