"Joko me olemme kauan olleet teillä?" kysyi sairas syötyänsä.
"Neljä wuorokautta."
"Neljä wuorokautta?!"
"Niin."
"Ilmankos minä näinkin niin paljon ja niin merkillistä unta", sanoi sairas.
"Niin. Sepä olisikin soma tietää, mitä te tunsitte tuolla hirmuisella ajalla. Teidän pitää wielä olla niin hywä ja kertoa se minulle, mutta nyt te ette jaksa, te tarwitsette lepoa wielä useampia wuorokausia, ennenkun siihen kykenette; lupaattekos" sanoi Matti.
"Lupaan, se oli niin merkillistä, hywääkö wai pahaa se merkinneepi", sanoi sairas, joka oli jo wähän perehtynyt uuteen asemaansa; sitten hän taas raukesi nukkumaan.
Nyt toipui Kaisukin toimelleen. Hän tunsi kohta paikat ja tiesi missä hän oli. Kun he huomasiwat hänen olewan toimellansa, oliwat he hywillänsä sekä hoiteliwat ja waaliwat häntäkin edelleen, niinkuin toistakin sairasta ja pitiwät kaikki hänen tarpeensa esillä. Mutta hän häpesi niin nykyistä tilaansa, ettei hän puhunut yhtään sanaa ja tarpeitansakin koki hän ottaa wuoteensa wierestä niin salaa, ett'ei sitä kukaan näkisi, ruokaa ja juomaa, jota siinä oli aina waralla. Muutaman wuorokauden perästä jaksoi jo wanhempi sairas ruweta kertomaan horroksissa nähtyä näkyänsä. Matti otti aikaa itsellensä ja kuunteli mielen jännityksellä kertomusta.
Kertomuksen ajalla ei hänessä näkynyt pienintäkään surumielisyyden ja wakaan ajattelemisen merkkiä, waan hän kertoi näkyänsä suurella mieltymyksellä ja mielihywällä ja kiihtyi aina paremmin iloisuudessa, jota etemmäs hän tuli. Tämän loputtua hänen silmänsä oikein loistiwat ilosta!
"Mitä sinä luulet sen merkitsewän? Wieläköhän minulla on kerran onni maailmassa, kun minä näin niin paljon rikkauksia?" kysyi hän Matilta, kun kertomus oli loppunut.