"Roistoko? Niin, niin, oikein suuri roisto minä olen. Mutta woi, isä! Ette taida tietää, että suuri osa on ollut teillä tätä roistoa roistoksi tehdessä. Minullakin on kerran ollut sydän, joka on sykkinyt oikeasta luonnon hehkumasta lämpimästä, on hehkunut oikeasta rakkauden palosta, te olette sen palon sammuttaneet ja wäärän mammonan työntäneet sammuneen hehkun sijaan. Woi, isä! Minun ei olisi pitänyt silloin totella teitä, minun ei olisi silloin pitänyt uskoa teitä, mutta minä olin niin opetettu lapsuudesta saakka. Minä olin silloin wielä niin nuori ja kokematon, mutta nyt on minulla jo kokemusta liiaksikin, ja surkea on tuo kokemus. Nyt minä osaisin olla siinä asiassa teitä tottelematta, nyt minä osaisin olla teitä uskomatta, mutta woi! nyt on jo myöhäistä! Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo koetimme yhdessä olla, koetimme kauan olla.—Woi, woi, isä! Ei se olekaan niin, että rikkaus on ihmiselle suurin onni maailmassa ja tässä on nyt poikanne edessänne eläwänä todistajana, ett'ei niin ole!" sanoi Asari ja hänen äänensä wärisi ja sanat takertuiwat usein kurkkuun.
Isä wetäysi kauhistuen kammariinsa, tuon kuultuansa, eikä wirkkanut yhtäkään sanaa. Asarin puhe oli tehnyt koko wäkeenkin sywän waikutuksen, sillä siinä oli jotain niin surullisen totista ja woittamatonta, ett'ei se woinut olla oikeaan paikkaan koskematta. Sentähden tuliwat hekin kaikin umpimielisiksi eikä kukaan heistä puhunut mitään. Asarin äiti laittoi mykkänä illallista pöydälle ja kun wäki meni syömään sanoi hän pojallensa: "mene sinäkin illalliselle!" Asari totteli ja meni syömään. Kun muu wäki pani maata, osoitti emäntä oween päin ja sanoi: "pane sinä maata tuohon owiwuoteeseen".
Läpimärkänä ja repaleissa kytkähti hän osoitettuun paikkaan. Asari oli todellakin pöhnässä, sillä ennenkuin hän tuli wanhaan kotiinsa, möi hän anelemiansa leipäpalasia ja osti niillä saaduilla penneillä wiinaa, jonka hän sitte ryyppi muka karaistaksensa siten luontoaan.
Aamulla warhain lienee talossa pidetty pieni neuwottelu, sillä heti Asarin ylös noustua tuotiin hänelle wanhat, mutta kumminkin puhtaat ja eheät waatteet, jotka hän puki päällensä.
Sen enempää ei pyytänyt Asari itsensä ottamista entiseen kotiinsa eikä sen enempää talon wäki pyytänyt häntä siihen jäämään, mutta siihen Asari kumminkin jäi. Hän meni syömään silloin, kun näki muidenkin menewän, eikä kukaan häntä kieltänyt, jos ei käskenytkään. Hän ei pitänyt seurustelua kenenkään kanssa talon wäestäkään, sitä wähemmin muiden ihmisien kanssa ja Mäntylän Taawan ja Karilan Heikin kohtaamista wältti hän niin paljon kuin mahdollista. Hän ei puhunut juuri monesti muiden ihmisien kanssa, oleskeli waan omissa sywissä ja hiljaisissa ajatuksissaan. Wäliin nähtiin hänen olewan hywin synkkämielissä ja silloin hän usein itki. Sitä koki hän muilta salata, jonkatähden hän aina silloin mennä kyntti piiloon; hän lienee silloin surrut mennyttä ihmisyyttään.
Ei kukaan talon wäestä käskenyt häntä työhön, eikä hän itsestänsä tehnyt mitään isoa työtä; hän eli ja oli waan, niinkuin itse tahtoi, eikä kukaan siitä hänelle nureksinut. Näin oli nyt onnettoman Asari=raiskan tila ulkopuolisesti johonkin määrään parannut, sillä hänellä oli toki nyt murheeton leipä; mutta eräs kohta ei ollut wielä parannut, hän wielä ryyppi! Helma=synti ei woinut hänestä luopua, eli oikeammin sanoen: hän ei woinut luopua helma=synnistään, jonka orjana hän niin kauan oli ollut. Kun hän oli paremman wointisena, teki hän kaikenlaisia kelwollisia käsitöitä, joita myöskenteli kylällä ja niillä saaduilla rahoilla osti hän wiinaa ja joi sitten niin kauan kuin sitä riitti. Ei sitä kertaa hän ollut juowuspäissään, ett'ei hän aina silloin itkenyt yksinänsä ja silloin kuultiin hänen aina sanowan hiljaa: "Wäärä mammona." Kukaan ei raskinut häiritä eikä pilkata häntä, sillä tuossa hänen surullisessa olemisessaan oli jotain niin wiehkeän aawistawaa ja sywää surullisuutta.
Tuossa asemassa wietti Asari wanhassa kodissaan useampia wuosia.
Eräänä syksypäiwänä läksi hän taas kaupittelemaan käsityö=teoksiaan kylälle. Hän ei tullut yöksi kotiinsa, eikä siitä pidetty sen enempää lukua. Aamulla aikaisin kannettiin jotain liisteillä Ruokolaa kohden. Miehet kantoiwat kannettawansa tupaan ja laskiwat sen owiwuoteeseen. Kaikki wäki kokoontui wuoteen ympärille katselemaan mitä siinä olisi. Kantajat ottiwat peitteen pois ja liisteillä makasi hirweästi murskaantunut miehen ruumis!—Se oli—Asari, joka nyt wiimeisen kerran oli tullut wanhaan kotiinsa! Hänen molemmat kätensä ja jalkansa oliwat murtuneet sämäksi ja päässä oli monta isoa haawaa; hän näytti paljon wuotaneen werta. Hän oli illalla ryyppinyt kylällä ja lähtenyt sitten myöhemmin tulemaan kotiinsa, mutta hän oli niin juowuksissa, että taidotonna uupui tielle. Yöllä pimeässä oli hänen ylitsensä ajettu usealla hewosella raskasten kuormien kanssa. Kylän miehet oliwat hänen siitä löytäneet ja nyt tuoneet Ruokolaan. Kaikki katsojat oliwat liikutettuina ja kyynelet silmissä, mutta enimmin niitä toki tulwasi Asarin isän silmistä. Näyttipä siltä kuin Asarin huulilla olisi pyörinyt wielä sanat: "Isä, isä! Ei hän tullutkaan hywäksi, waikka me jo koetimme yhdessä olla! ei ihmisen suurin onni ole rikkaus tässä maailmassa!"
Wielä kerran awasi onneton Asari riutuneet silmänsä! ne sattuiwat hänen isäänsä, joka seisoi wuoteen wieressä. Sitte painoi hän taas kuolon kalwistamat silmänsä kiinni, eikä awannut niitä koskaan enää. Mutta ummistaessaan niitä kuultiin hänen wielä hiljaa kuiskaawan: "Wäärä mammona."