Mennyt oli nyt mainio Linnala, menneet oliwat sen isännät, emännät ja perilliset, mennyt oli rikkaus, mennyt maine ja kunnia! Tuo suuri rikkaus hajosi kuin tuhka tuuleen, eikä siitä näyttänyt kukaan rikastuwan. Nyt oli tuo kitsas Linnalan emäntäkin tilin teossa leiwisköistään. Lieneekö hän nähnyt jatkoa tuohon hirmuisena yönä näkemäänsä näkyyn?
* * * * *
Kymmenen wuotta oli edellisestä tapauksesta kulunut. Ruokolassa elettiin yhtä wahwasti kuin ennenkin. Surua oli kauan aikaa asustanut talossa, sillä suwun kunnia oli saanut tahrapilkun ja Asari oli se tahra, joka heidän mielestänsä niin paljon himmensi heidän kirkasta elämänkruunuansa. Heidän mieleensä ei koskaan johtunut, että heidän talossaan oli juuri ja alkusyy tuohon tahraan. He eiwät tulleet koskaan ajatelleeksi, että he kenties oliwat liiaksi suuren arwon antaneet wäärälle mammonalle ja että he oliwat tuon ohjelmansa nojalla kosketelleet hellään paikkaan ja samassa wirittäneet paulan, johon jo aikaisin rikkauden surulta raskautettu nuorukainen helposti takertui. Asarista ei puhuttu Ruokolassa usein, sillä he häpesiwät häntä mainitakin! Jos se jolloinkin tapahtui, katkeroitti se yritys aina silloin heidän mielensä. Isä eli wielä yhä, mutta sangen wanha ja harmaa hän jo oli, sillä luonnon kanssa kilpaa oli suru Asarista kokenut häntä wanhentaa. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin poikansa tuli puheiksi, tuli hän aina synkkämieliseksi, eikä hän koskaan muuta sanonut kuin: "se roisto! Tawaraa hän kyllä sai, mutta ei ollut miestä sitä pitämään." Sitte koki hän kynttiä huoneesta ulos, ett'ei hän olisi kuullut hänestä sen enempää.
Eräänä syyskuuniltana oli Ruokolan wäki juuri tullut työstä. Kylmä oli ilma ja kylmä utusade oli wihmonut kaiken päiwää. Melkein kaikki wäki oli takan ympärillä, takkawalkealla lämmittelemässä itseänsä ja he kurottiwat kohmettuneita käsiänsä tulta kohden. Silloin aukesi tuwan owi ja outo muukalainen astui sisään; kaikkein huomio kääntyi kohta tulijaa kohden. Hän oli wanha harmaapäinen, repaleinen ukko, joka wilusta wärisewänä seisoi heidän edessänsä ja joka äkkiä katsoen näytti olewan pöhnässä.
Talon isäntä oli myös saapuwilla ja puoleksi iwalla, puoleksi uteliaisuudella astui hän tulijan eteen kysyen: "mistäs tämä ukko on kotoisin?"
"On ollut kerran aika, jolloin te ette kysyneet, kuka ja mitä minä olen", sanoi tulija särkyneellä ja wärisewällä äänellä.
Isäntä waaleni ja astui askeleen takaperin. Tuossa wieraan äänessä oli hän kuullut jotain niin käsittämättömän tuttua, surullista ja tuskallista. Hän koki oikein iskemällä kiinnittää häneen katseensa. Kauhistuksella ponnisti hän tällä kerralla tottelematonta ääntänsä sanoiksi, ja kun hän wiimein sai sen tottelemaan, sanoi hän tulijalle puoleksi tukahtuneella äänellä: "mikä herran tähden sinä sitte oikein olet?"
"Te olette ennen kutsuneet minua—pojaksenne, Asari on minun nimeni."
Kaikki säpsähtiwät.
"Roisto! Tawaraa kyllä sait, mutta et ollut mies sitä pitämään! Kehtaatko tulla silmieni eteen, särkemään wiimeisenkin wanhan sydämeni?" sanoi isäntä wimmastuksissaan, sillä hän oli nyt tuntenut tulijassa poikansa.