Heidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut tuliwat kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu edes siellä nähtykään. Sitten luultiin, että he owat menneet toiseen kylään nuorten kemuihin, jotka tiettiin siellä olewan, mutta illalla palasi sieltä muita kylän nuoria, waan eiwätpä palanneet Matti ja Kaarina.
Heillä oli toiset tuumat, toiset mietteet ja kirkko ei tuntunut heistä nyt tarpeehiselta, eikä nuorten kemut kylläksi wiehättäwiltä. Puolen wirstan päässä kylältä on jyrkkä=äyräinen ja sywä metsälampi. Sinnepäin piti heidän matkansa; se oli heistä nyt etewämpi kirkkoa, parempi toisien nuorien iloja ja kemuja.
Jotain, ikäänkuin sattumalta aawistaen, oliwat muutamat Matin ja
Kaarinan ystäwät, huolehtien heidän tawatonta poissaoloaan, käwelleet
Juhannus=yönä tuon metsälammen luo. Sen partaalle tultuansa, löysiwät
he lakin ja huiwin; ne merkit ilmoittiwat asian todellisen laidan.
Neuwottomina ja kowan hämmästyksen alaisina seisoiwat nyt ystäwät tuossa. Heidän joka luusolmunsa wapisi eiwätkä he olleet woida ajatella mitä tehdä ja toimia, sillä heidän ajatuksensa oli aiwan sekaisin sen kowan kauhun tähden, jota he tunsiwat. Se oli kai sen tunnon synnyttämä, että tässä on joku wääryys tapahtunut.—Heillä ei ollut mitään asetta, millä olisiwat koettaneet ylös saada noita järwenkuiluun itsensä haudanneita. Wihdoin toipui joku heistä sen werran, että hän wapisewin polwin woi lähteä likimmäisestä talosta keksiä noutamaan, ja kun se joutui paikalle, ei kauwan wiipynyt, ennenkun Matti ja Kaarina oli wedetty järwen pohjasta maalle.
He oliwat köyttäneet itsensä toisiinsa kiinni Matin pitkällä willawyöllä, mikä oli sitäwarten matkaan otettu; asia oli siis edeltäpäin tarkoin mietitty. Näyttipä siltä kuin he olisiwat olleet eläwiä ja olisiwat toisiaan innokkaasti syleilleet, sillä he oliwat kietoneet käsiwartensa toisiensa ympärille niin lujaan, ettei heitä woitu toisistaan eroittaa; luultawasti oliwat he siinä asemassa olleet järween heittäytyessään. Siinä he nyt makasiwat uskollisina toisilleen. He oliwat unhottaneet toiselta puolen wanhempain wihat, toiselta isän werrattoman rakkauden; hyljänneet ystäwät, wiholliset, maailman ja elämän, ikuiseksi liittyäkseen toisiinsa; siinä oli heille kylläksi, kunhan waan ei heitä woitu eroittaa. Paljon, paljon oliwat he uhranneet oikeutetulle rakkaudelleen, jopa niin paljon, ettei sen suurempaa uhria woida koskaan rakastetulleen tehdä. Surkeina todistajina makasiwat he nyt tuossa rikkaudenhimon helteessä paatuneen sydämen wäärästä wäkiwahasta, joka saattaa armotta sortaa ja muokata Jumalan pyhittämän alkuperänkin. Kaiken tuon oliwat he kumminkin turhaksi tehneet sekä estäneet kaikki esteet, wainot ja sorrot, sillä todellakaan ei woinut heitä mikään woima tässä maailmassa eroittaa.
Ensimäisestä hämmästyksestään toinnuttuaan, tekiwät ystäwät nuorteista koiwuista paarit, joille he nostiwat tuon kuoltuaankin niin kauniin parin, ja lähtiwät kantamaan sitä Honka=Kriston turwe=mökkiä kohden; sinne päästyään laskiwat he surullisen taakkansa kaswitarhan turwepenkille, siihen jossa minäkin heidät kohtasin, ja silloin kun se tapahtui, oliwat kantajat juuri poistuneet kotiinsa.
* * * * * *
Heltyiwätkö Kowalaisten sydämet tuon surullisen tapauksen johdosta? Ei, sitä ne eiwät tehneet. He olisiwat raastaneet heidät wieläkin erilleen ja haudanneet Matin erikseen, mutta yleinen mielipide oli niin jyrkästi sitä wastaan, etteiwät he uskaltaneet niin tehdä. Nuoret pojat tekiwät niin ison ruumisarkun, että wainajat mahtuiwat yhdessä siihen. Nuoret tytöt puettiwat ja hankkiwat heidät, seppelöitsiwät heidän otsansa ja koristiwat heidän arkkunsa kukkakiehkuroilla. Paljon oli wäkeä heitä saattamassa wiimeiseen lepokammioonsa, nuoria ja wanhoja, eikä yhdenkään silmä ollut kuiwa, Kowalaiset eiwät olleet surusaatossa, eipä Honka=Kristokaan; edelliset eiwät mahtuneet sinne tulemaan, jälkimäinen ei kyennyt, sillä hän oli kaatunut kowalle tautiwuoteelle. Kowalan pikku Kalle oli kuitenkin tullut wäkisinkin ruumissaattoon ja hän itki että oli wedeksi sulaa, waikka hän sai ijänpäiwän pitää sedän kellon.— "Parempi se noinkin oli", oliwat Kowalaiset sanoneet, mutta Honka=Kriston mielestä se ei ollut parempi, sillä kolmen wiikon kuluttua laskettiin hänkin maan mustaan multaan wäwynsä ja tyttärensä wiereen.
* * * * *
Kymmenen wuotta on kulunut. Kowalan taloa ei ole enään silloin; eipä ole sen asukkaistakaan muita elossa kuin pikku Kalle. Monenkertaiset tulipalot ja wahingot oliwat häwittäneet tawarat, monenlaiset tappawat taudit tuhonneet asukkaat, ja ihmiset sanoiwat: "Se oli Jumalan rangaistus." Kummallista! Miksikä juuri pikku Kallen piti jäädä eloon? —Tutkimattomat owat Jumalan tuomiot.—Laskettiin lukua ja silloin hawaittiin, että Kowalan rikkauksista oli jäänyt jäljelle juuri senwerran, mitä pikku Kallelle olisi osaksi tullut talon rikkaimmallaan ollessa——Kummallista wieläkin! Eikö ole?