SORTUNUT.
Eräällä matkallani pysähdyin asiaini wuoksi useaksi päiwäksi muutamaan maamme isoimpaan kaupunkiin. Kesä oli kauniimmallaan. Pitkäksi tuli aika oudossa paikassa, outojen ihmisten seassa. Ikäwissäni lähdin käwelemään kaupungin hautausmaalle, katsellakseni wainajin wiimeisiä lepokammioita. Siellä wiihdyin aiwan hywin yksinäisessä hiljaisuudessa, sillä ei yksikään elollinen kappale häirinnyt minua enempää kuin noitakaan, mitkä maailman hyöriwästä melskeestä erottuaan oliwat lepoon lasketut tähän rauhan satamaan. Minä waiwuin niin sywiin ajatuksiin elämästä, kuolewaisuudesta ja tulewaisuudesta, etten ulkomaailmasta huomannut mitään muuta, kuin niitä kuolleitten muistomerkkejä, joita jälkeenjääneet oliwat pystyttäneet heidän haudoillensa. Melkein huomaamattani kuljin niiden seassa paikasta toiseen, tarkastellen muistomerkkien erinkaltaisuuksia, ulkopiirteitä, muistokirjoituksia, loistawuutta, loistamattomuutta, ynnä muuta semmoista. Suuria erinkaltaisuuksia oli niissäkin. Siellä löytyi harmaasta kiwestä ja marmorista weistetyitä sekä raudasta waletuita mitä uljaimpia muistopatsaita, kirjaeltuja loistawimmilla kultakirjaimilla, runollisilla lauseilla ja wärssyillä, mitä ikänä maailmassa oli woitu keksiä. Toiset sitäwastaan oliwat paljoa ala=arwoisemman näköiset. Minkä haudalle oli waan turwe=penkereen ympärille ladottu tarha ympyriäisistä pienistä maakiwistä; minkä muistoksi pistetty yksinkertainen puuristi, johon oli weitsen kärjellä leikattu latinalaisilla kirjaimilla wainajan nimi, syntymä= ja kuolemawuosi; mille oli suotu öljymaalilla maalattu lauta, mihin toisenwärisellä maalilla oli samat temput tehty.—Niin, eroitusta oli sielläkin ja luultawasti oli se eroitusta köyhäin ja rikkaitten wälillä; mutta olipa heillä nyt jotain yhtäläisyyttäkin, se nimittäin, että he oliwat kaikin hiljaa, eikä mitään sortoa kuulunut toisella toistansa wastaan.
Noita kaikkia harkitessani ja miettiessäni olin huomaamattani kulkenut kaukaisempaan sopukkaan hautausmaata. Sattumalta hawaitsin siellä erään lappiollaan makaawan, hakkaamattoman pienenlaisen paaden, joka myös näytti jonkunlaiselta kuolleen hautamerkiltä. Lähenin sitä. Pian huomasin, että asia oli kuten ennustin. Selwästi näki, että kiwi oli aikoinaan ollut jonkunlaisen pengerryksen päällä, mutta ajan hammas oli sen niin rajoittanut, ettei siitä enään paljon jälkiä näkynyt. Muita muistomerkkejä oli pidetty hywässä kunnossa, puhdistettu niiden ympäristöjä, sidelty niihin kukkaseppeleitä, istutettu uusia kukkasia j.n.e. Mutta tälle ei liene tehty mitään sen koommin kun se siihen kerran laskettiin; siltä ainakin näytti. Kiwen peitti melkein kokonaan pitkä heinä ja rikkaruoho, jotka minun täytyi raiwata ensin pois, ennenkun sain sen kokonaisuudessa nähdäkseni. "Mitähän tuossa noin unhoitetussa muistomerkissä mahtanee olla?" ajattelin ja rupesin tarkastelemaan jotenkin tasaiselle kiwen pinnalle latinakirjaimilla hakattua kirjoitusta. Waikka kirjoitus oli roskalla ja mullalla täyttynyt ja osaksi jäkältynyt, oli se pian kuitenkin niin siiwottuna, että edessäni oli selwänä seuraawa kirjoitus:
"Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut nuorukainen, Sakari K——n, kuollut 23/6 18…" Wiimeiset numerot wuosiluwusta oliwat niin hämärät, ettei niistä saanut selwää.
Minä oikein säpsähdin, tajuttuani tuon harwinaisen ja salaperäisen hautakirjoituksen. "Lewottomuuteensa waipunut!" ajattelin minä. "Mitähän se mahtanee olla? Lienee wielä mitä lieneekin, mutta jotakin piilee tuon hämärän lauseen alla; jospa saisin siitä selwän".
Tuota ajatellessani selkenin haaweilewista ajatuksistani ja aloin astella takaisin kaupunkiin. Mutta ajatuksiini ei lyönyt eikä laskenut mitään muuta kuin: "Tässä lepää lewottomuuteensa waipunut".
Juuri kaupunkiin saapuessani tuli wastaani wanha ukko. Hänellä oli päässä leweäpartainen töröhattu, minkä reunat oliwat kääntyneet alaspäin luukalleen. Hänen hiwuksensa ja partansa oliwat kikawalkeat ja kädessä oli hänellä paksu nystyräsauwa. Muutoin näytti hän aikoinaan olleen jänterä ja kookas mies, waikka aika nyt jo oli painanut hänen hartiansa jokseenkin kumaraan. Senkö waikutuksia lienee ollut sekin, kun ukko oli tawattoman lenkosäärinen.
"Hywää päiwää!" sanoin hänelle, seisahtuen ja lakkiani kohottaen, sillä heti ukon nähtyäni juolahti mieleeni, että hän kenties woisi minulle jotain kertoa tuosta kummallisesta muistokirjoituksesta.
"Päiwää, päiwää!" wastasi hän ja hänkin seisahtui.
"Oletteko tästä kaupungista kotoisin?" kysäisin häneltä.