"Silloin kun olin wielä nuori", alkoi hän taas, "tuli kaupunkiimme tehtailija L——r. Ollen kookas, komea ja kaikin puolin lahjakas mies, weti hän kohta kaikkien huomion puoleensa. Hän oli nainut wähää ennen tänne muuttoansa, mutta yhtään lasta ei heillä wielä ollut. Toimella ja innolla ryhtyi hän perustamaan tehdasliikettänsä. Rahoja, tahtoa ja halua ei näyttänyt puuttuwan, eikä taitoakaan, ja ennen pitkää oli hän ammatissaan etewin liikkeen harjoittaja kaupungissamme. Asuntonsa laitti hän niin loistawaksi ja komeaksi, että se woi parhaimmille kaupungissamme wetää wertoja. Hän oli erinomaisen kohtelias ja wieraswarainen kaikille, ja nepä awut lienewät waikuttaneet sen, että hänen komeissa huoneissaan oli runsaasti tyytywäisiä wieraita. Ei kulunut kowin pitkiä aikoja, ennenkun ehtimiseen ruwettiin pitämään oikein loistawia kemuja tehtailijan kodissa. Sinne kutsuttiin kaikki kaupungin rikkaimmat, ylhäisimmät ja kuuluisimmat henkilöt, ja harwoin kutsutut oliwat niistä poissa. Isäntä osasi pitää wieraansa tyytywäisinä ja iloisella tuulella, hywällä, sujuwalla ja miellyttäwällä käytöksellään sekä runsaalla wieraswaraisuudellaan; se tapa kiinnitti häneen yhä uusia ystäwiä. Kun useinkin niin on, että welka welkaa waatii, pidettiin noita kestejä wuoroon kunkin seurustelijan luona, ja pian oli semmoinen seura=elämä wireillä, ettei mointa oltu ennen nähty kaupungissamme. Niissä tanssittiin, syötiin, juotiin, mässättiin sekä puhuttiin hauskoja juttuja, ja kaikissa niissä oli tehtailija johtawana henkilönä, päänä, kätenä ja sydämenä.
Näin sai hän aina enemmän ja enemmän arwoa ja kunniaa, ja wiimein ei ollut muusta puhettakaan kuin tehtailija L——stä. Pian tulikin asia siksi, että hän kohosi johtawaksi henkilöksi kaikissa yhteiskunnallisissakin toimissa, ja ytimeksi kaikissa niitä koskewissa päätöksissä, sillä eipä ollut sitä asiaa, jossa ei kysytty hänen mieltään ja seurattu hänen neuwoaan. Asiain näin ollessa, eipä kummakaan, jos jokaisen mielestä tuntui siltä, ettei yhteiskunta woisi hänettä tulla toimeen.
Waikka kaikki oli näin hywin, waikka tehtailijalla oli kunniaa, mainetta, menestystä pyrinnöissä, luottamusta asioissa, hywiä ystäwiä, waltaa ja woimaa yhteiskunnassa, ei kuitenkaan hänen nuori waimonsa näyttänyt iloiselta. Harwoin nähtiin häntä kotoisissakaan kemuissa, sitä wähemmin kyläisissä. Jos hän jolloinkin jonkun wälttämättömyyden wuoksi ilmautuikin muiden seuraan, oli hän aina suru= ja umpimielisen näköinen, eikä puhunut monta sanaa. Se seikka kummastutti kaikkia talon tuttawia, ja olipa wähällä, ettei se häwittänyt sitä hilpeää iloisuutta, minkä he oliwat saaneet seurustellessaan tuossa mainehikkaassa kodissa.
"Kuinka se on sinun waimosi laita, weli L——r?" kysyi arwoisa pormestari eräissä kesteissä tehtailijalta.
"Kuinka? Mitä häneltä mielestäsi puuttuu?" kysyi tehtailija häneltä wuorostaan, wähän säpsähtäneen ja loukatun tawalla.
"Minua hieman oudostuttaa, kun ei häntä näy koskaan seurassamme", selitti pormestari.
"Oh! Sitäkö tarkoitat? Hän on enemmän hiljainen luonteeltansa, ja sen wuoksi pitää hän enemmän yksinäisyydestä kuin seura=elämästä. Älkää hywät ystäwät antako sen seikan häiritä iloanne, minä wastaan kaikesta", sanoi iloisa isäntä, ja sen erän perästä ei siitä asiasta puhuttu enää mitään.
Kului wähän aikaa ja tehtailijan waimo synnytti terween ja kauniin tyttölapsen, waan yhä harwemmin nähtiin häntä muiden ihmisten seurassa. Alkoipa ajan pitkään kuulua kuiskeita tuossa seura=elämällisessä hienossa maailmassa, ettei tehtailijan waimo ollut oikein—wiisas, eikä siis mahdollinen esiintymään heidän seurassaan. Sentähden puhui tehtailija hänestä niin wähän, kokien siten peittää hänen heikkouttaan ja kantaa mykkänä raskasta taakkaansa.
Waikka tehtailija oli näin wälttämätön henkilö kaikissa, oli kuitenkin yksi, joka ei woinut häntä kärsiä, ja se oli minun mieswainajani. Jotain käsittämätöntä kammoa ja inhoa tunsi hän alati tehtailijan parhaimpiakin pyrinnöitä ja toimia wastaan, waikkei hän woinut selwää tehdä itselleen eikä muille, minkätähden se niin oli. Yleisen kunnioituksen wuoksi salasi hän ajatuksensa kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi minulta. Minä suutuin ja kummaksuin kowasti, kuullessani ensikerran noita arweluita, ja pidin ne suorastaan wäärinä. Mekin kutsuttiin poikkeuksetta hänen alinomaisiin kemuihinsa, ja harwapa se kerta lienee ollut, jolloin olisimme niistä olleet poissa. Minä käsitin asian siltä kannalta kuin muutkin ihmiset, ettei hienompaa, siwistyneempää, järkewämpää ja tarpeellisempaa ihmistä woi löytyä koko maailmassa; tunsinpa sydämessäni halua kiitellä Jumalaa, kun hän oli ohjannut hänet meille. Kun mielipiteemme oliwat niin erinkaltaiset siinä asiassa, siitä aiwan helposti seurasi suuttumukseni. Kuitenkin pysyi tämä yhtä salassa yleisöltä kuin miehenikin eriäwät ajatukset, ja niin riensi aika eteenpäin yhä kunniakkaampana kuin koskaan ennen.
Sillä wälin hoiteli tehtailijan waimo pienokaistansa kaikella äidin helleydellä ja rakkaudella, huolimatta wähääkään piirimme hienosta seurustelemisesta, ja niistä kuiskeista, mitä hänestä niissä tiloissa kuiskaeltiin. Yötä päiwää oli hän sydämensä syrjän luona, ja kaikkina wuoden ja wuorokausien aikoina oli hän walmis kuulemaan armahaisensa pienimmänkin kirahduksen ja puutteen. Useinkin kun yön pimeinä aikoina talon awarasta ja waloisasta salista kuului soittokoneitten räikäisewä ääni, ryhdikkään tanssin innokkaat ja tahdilliset askelet ja puolihumaltuneiden imartelewat puheet, istui tuo hiljainen ja umpimielinen nainen syrjäisessä suojassa lapsensa luona, soudatellen, tuuditellen ja waalien häntä. Wälisti katsoi hän pitkät ajat liikkumatonna lastansa silmiin ja liioin saattoi hän niin wiehkeästi hymyilläkin, waikkei hänen oltu koskaan nähty sitä tekewän niillä harwoilla kerroilla, milloin hän ilmestyi muiden ihmisten seuraan. Niin teki äiti; kenties ei se ollut oikein, mutta wika oli kai siinä, ettei hän ollut oikein—wiisas.