Tarkalla asioitsijan aistilla huomasi tehtailija, ettei hän ajanpitkään woi yksin hoitaa yhä suuremmaksi kaswawaa liikettänsä. Sentähden rupesi hän jo aikaisin katsomaan etuansa siinäkin suhteessa. Hän otti huostaansa erään köyhän, mutta teräwäpäisen pojan, jota hän jo alusta pitäin kaswatti perinpohjaiseen ammattinsa tuntemiseen, ja ulkoakinpäin hankki hän pojalle ne tiedot, mitä tämä wälttämättömästi tuli hänen palweluksessansa tarwitsemaan.
Ajanjuoksu sattui niin että talon tytär oli samanikäinen kuin tuo poikakin taloon tullessansa. Yhdessä nämät lapset sitten kaswoiwat ja warttuiwat, niinkuin kaksi nuorteaa wesaa, hywästi istutettuna hywään ja tuoreesen maahan. Poika oli siiwo ja hiljaisen luontoinen sekä nöyrä ja tottelewainen kaikille ihmisille, mutta erinomattain isäntäwäelleen; sentähden rakastiwat häntä kaikki ihmiset. Hän oli niin teräwäpäinen, että oppi melkein itsestään kaikki mitä hänelle opittawaksi annettiin. Tyttö myös warttui ja kaswoi, mutta hänen piirinsä oli wielä niin pieni, ettei hänestä tietty sanoa hywää eikä pahaa.
Näitä molempia lapsia rakasti tehtailijan waimo, niinkuin molemmat olisiwat olleet hänen omansa. Poika perehtyikin aiwan pian uuteen äitiinsä, niin että kun hän wähänkään sai tilaa hänelle määrätyiltä tehtäwiltään, oli hän aina emäntänsä ja hänen tyttärensä parissa. Siellä hän wiihtyi, siellä halutti hänen olla ja siellä otettiin hän mieluisesti wastaan; olipa rouwallakin nyt seuraa, eikä hän muuta kaiwannut kowemmin kuin ennenkään.
Pian kuitenkin muuttui asia toiseksi. Poika oli kypsynyt siihen määrään, että häntä tarwittiin myötäänsä liikkeen hoitamisessa. Aamusta iltaan asti hääri hän, milloin istuen konttorissa kirjanpitoa hoitamassa, kulloin kulkien warastopaikoissa, joko antamassa niistä tahi ottamassa niihin liikkeessä kulkewia tawaroita. Tämä waikutti sen, että hän aina wähemmin sai tilaisuutta seurustelemaan tuossa pienessä seurassaan.
Samaan aikaan tehtailijan tytär alkoi ilmetä muiden ihmisten pariin. Kun hän melkein muiden huomaamatta oli kaswanut, kummastuttiin suuresti, kun tyttö esiintyi puhtaissa, säännöllisissä, siisteissä waatteissa, niin nuorena ja kehkeentyneenä, hienolla, miellyttäwällä ja kainolla käytöksellä, waikkei hän ollut saanut muuta kaswatusta kuin sen, minkä äiti antoi. Pian kuitenkin selwittiin asiasta, sillä älyttiin, että kaikki tyttären ihmisellisyys oli siwistyneen, hienon ja seura=elämällisen isän ansiota.
Sillä tawalla tuli tehtailijan waimolta pois se wähäinenkin seura, mikä hänellä oli ollut ja yhä synkempään yksinäisyyteen waipui hän; sillä eipä suotu hänelle toista lastakaan, josta hän olisi saanut hetkellistä seuraa ja iloa. Ei koskaan ollut kukaan nähnyt eikä kuullut, että tehtailija olisi wiime aikoina kertaakaan puhunut waimollensa luotuista sanaa ja jos joku wieraista rupesi waimosta jotain hänelle puhumaan, waikeni hän puhumattomaksi kuin muuri; mutta yleiseen sanottiin, ettei waimo ollut parempaa ansainnutkaan, koska ei hän ollut oikein wiisas.
Yhtä rintaa kehkeentyiwät poika ja tyttö aikaihmisiksi. Pojasta tuli solakka ja pulskea nuorukainen, eikä hänessä ollut mitään semmoista, mikä olisi tuntunut wastenmieliseltä. Edelleenkin oli hän nöyrä, siiwo ja ahkera kaikissa toimissaan. Nämät awut tuliwat jo aikaisin yleisen huomion esineeksi, ja se seikka tuotti hänelle arwoa. Wielä enemmän sai hän sitä, kun tehtailijakin rupesi seurapaikoissa julkisesti kiittämään toimeliasta ja kykenewää konttoristiaan. Pian häntäkin ruwettiin kutsumaan noihin ainaisiin kemuihin; sillä olihan aiwan mahdoton olla toisin tekemättä, kun seura=elämän pää ja ydin oli hänestä niin kunnioittawasti puhunut.—Tytöstä oli tullut hento ja solakka olento. Kaunottareksi ei häntä tosin woinut sanoa, mutta sangen miellyttäwä hän oli. Kun siihen lisäksi tuli hänen arwokkaan hieno käytöksensä ja arkamainen, kaino ujoutensa, niin ei ollut yhtään ihmistä, joka ei olisi häneen mieltynyt.
Seura=elämällinen piiri iloitsi, sillä heistä tuntui siltä, kuin siihen olisi uutta henkeä ja elämää puhallettu; eipä kummakaan, sillä olihan itse yhteiskunnan sydän lahjoittanut heille kaksi niin arwokasta jäsentä. Pian kuitenkin saatiin toisenlaisia mielipiteitä. Poika oli näet tuiki harwapuheinen, melkein jörömäinen. Jos joku läheni häntä liehakoiden ja koetti saada jotain iloista puhetta aikaan, wastasi hän waan: on tahi ei ja siihen se puhe loppui; sitten koki hän päästä erilleen puhuttelijasta ja jos se onnistui, haki hän yksinäisyyttä. Eipä paljoa paremmasti ollut tytönkään laita. Sillä waikka parwittain kierteli hänen ympärillään imartelijoita ja liehakoitsijoita, pyrkien itse kukin kohdastansa hänen suosioonsa ja tuttawuuteensa, teki hän kumminkin kaikki heidän kokeensa turhaksi hurskaalla ujoudellansa ja waiteliaisuudellansa, wetäytyen pois heidän paristaan.
Tehtailija huomasi oitis kaiken tuon, ja hän katseli sitä enenewällä ylpeydellä, sillä asian oiwalsi hän siltä kannalta, että semmoinen käytös enentää waan heidän arwoansa ja että se samassa ylentää hänen omaakin kunniaansa. Muut sitä wastaan eiwät tienneet mitä ajatella ja tunsiwat pettyneensä toiweissansa.
Tämä kaikki ei kuitenkaan wähentänyt yleistä kunnioitusta kunnollista konttoristia kohtaan, eikä imartelijoita tytöltä; päinwastoin kiihoitti se jälkimmäisiä koettamaan yhä uudestansa onneansa; todellakin oliwat tyttö ja poika käytöksellään woittaneet itselleen enemmän arwoa— tehtailija oli ollut oikeassa.