Tuonlaista menoa kesti jonkun ajan, eikä minkäänlaista muutosta näyttänyt tapahtuwan. Seuraawa seikka teki kuitenkin asialle wiimein käänteen. Kaupunkimme pormestari oli yleisesti arwossa pidettäwä mies ja hywissä waroissa. Hänellä oli hienosti kaswatettu pulskea poika, nuorison johtaja kaikissa, missä sitä tarwittiin. Hän se toimitti, laitti ja johti nuorten leikit ja kisat, ja mitä ikinä hän käski, se empimättä kohta täytettiin. Ollen liukaskäytöksinen, sulawalla, sointuwalla, melkein pilkallisella kokkapuheen=lahjalla warustettu, oli hän saanut semmoisen wallan nuorison yli, että hän oli ikäänkuin Unkarin Helluntai=kuningas heidän seassansa. Tämä kunnian kukkula ei ollut suinkaan pojalta itseltäänkään salassa, ja sen arwonsa nojalla tarjosi hän ujostelematta tehtailijan tyttärelle, Elsalle kätensä. Mutta säikähtäin kuin käärmeen pistoa, hylkäsi tämä tuon kaikkein mielestä edullisen ja loistawan tarjouksen; wieläpä pani hän sen niin pahakseen, että wetäysi pois seura=elämän piiristä kauwaksi aikaa.

Tämäkös nosti ihmisissä monenkaltaista melua. Mikä piti sitä tytön puolesta suorana tyhmyytenä, ja semmoiset ihmettelijät päätteliwät, että tuommoisen typeryyden oli Elsa warmaankin äidiltänsä perinyt. Kuka piti tytön teon warsin oikeana, koska hän muka oli wielä liian nuori mennäksensä miehelään, jos kohtakin tarjous oli edullinen! nuot arwostelijat oliwat niitä, mitkä toiwoiwat tuon tarjouksen tulewan joko suorastansa heille itsellensä tahi heidän sydänkäwyillensä osaksi.

Niin kului aika mitään erinomaista tapahtumatta. Wähitellen unohtui kaikki, ainakin näennäisesti, ja Elsa rupesi taas ottamaan osaa seura=elämään. Yhtä ujo ja kaino, ja yhtä wiehättäwä oli hän nyt kuin ennenkin, mutta taipuisa karttamaan ryöppyisempiä ja ilosta meluawia ryhmiä; syrjästä katseleminen tahi pelkkä yksinäisyys näytti häntä nytkin enimmän miellyttäwän.

Eräänä kertana hawaittiin, että konttoristi ja Elsa puheliwat kahdenkesken, etehisessä. Ensimmältä ei tuota pidetty suurta lukua, koska kohtausta luultiin waan satunnaiseksi. Mutta nuot kohtaukset tiheniwät tihenemistään, ja silloin oiwallettiin asian oikea laita. Ei woitu kyllin ihmetellä eikä kummastella sitä luonnottomuutta, että semmoinen mies, mikä ei ollut kuin waan konttoristi, rohkeni niin korkealle kurkoitella ja nostaa silmänsä niin siwistyneen, warakkaan ja arwokkaan miehen tyttären puoleen. Wielä enemmän kummailtiin Elsaa, kun hän antoi itsensä niin alas, että katsoikaan tuommoisen nuoren miehen puoleen, koska hänellä oli ollut muka niin paljon edullisempiakin tarjouksia.

Tämä ei woinut pysyä tehtailijaltakaan salassa. Hän ei ollut osannut aawistaakaan, että asiat niin päin oliwat, eikä hän olisi uskonut mahdolliseksi waikka sata suuta olisi sanonut, että kummankaan mieleen woisi joutua niin suuri luonnottomuus. Wihasta waahtoawin suin käski hän sekä konttoristin että Elsan eteensä ja kähisewällä äänellä luki hän heille tuomionsa. Tyttärensä aikoi hän toimittaa jonkun linnan muurien sisälle tahi hulluin huoneeseen, jos hän waan wielä rohkenisi niin sukua ja mainetta alentawaa ajatellakaan, sitä wähemmin yrittää jotain semmoista tekemään. Konttoristille polkea tömisti hän jalkaa ja käski hänen pötkiä paikalla pois talosta, koska hän muka ei tiennyt mikä hän oli ja mihin säätyyn hän oikeastaan kuului. Samassa sanoi hän lujasti, ettei sitä päiwää walkene, jolloin he toisensa saisiwat.

Nuorikot seisoiwat siinä kuolon kalpeina ja wawisten. Kumpikaan heistä ei lausunut halkaistua sanaa; he eiwät uskaltaneet, niin ankara ja tulinen oli tehtailijan wiha. Päälliseksi oli heissä kowa häpeän tunne, kun heidän kauwan salassa ollut rakkautensa oli tullut ilmi, toisaalta taasen pelko, että se nyt oli turhaksi raukeawa.

Konttoristin olisi luullut nyt kiireenkynttä lähtewän talosta, mutta niin ei käynyt. Päinwastoin pyysi hän nöyrästi ja hiljaisesti, ettei hänen tarwitsisi lähteä pois, waan että hän saisi jäädä taloon. Ensin ei tehtailija ottanut korwiinsakaan tätä pyyntöä. Mutta kun hänen enin wihansa lauhtui, myöntyi hän konttoristin yhä uudistettuihin pyyntöihin, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että tämä heittää pois mielestänsä kaiken likemmän tuttawuudenkin Elsan kanssa. Jos hän kuitenkin hawaitsisi wiwahduksenkaan sinne päin, oli konttoristin matkapassi kohta olewa walmis. Siihen ehtoon täytyi konttoristin tyytyä. Kowa ehto, kowa alennus, mutta hän ei huolinut mistään: ei surrut alennuksestaan, ei kunniastaan, kunhan hän waan sai olla rakastettunsa lähellä ja nähdäkään häntä wälistä. Mykkänä kuin hauta istui hän nyt konttorissa warhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön ja päiwätyön päätyttyä meni hän yksinäiseen, syrjäiseen kamariinsa. Siellä nakkausi hän puku päällä pitkäksensä sänkyyn ja silloin kuultiin hänen rinnastaan nousewan sywiä, kumisewia huokauksia. Usein tapasi aamu hänet puku päällä tuossa sängyssä mihin hän wihdoin oli uupunut unen horroksiin. Niin teki hän toiwotonna työtä, sillä totinen rakkaus kestää waikka mitä.

Siihen aikaan nähtiin tehtailijan waimon itkewän enemmän kuin koskaan ennen.

* * * * *

Oli kulunut joku wuosi. Kaikenlaisia huhuja alkoi liikkua tehtailijasta, waikkei suinkaan hänen ulkonaisessa elämässään ja toiminnassaan minkäänlaista muutosta huomattu. Huhuttiin, näet, ettei hänen raha=asiansa olleet juuri niin hywällä kannalla. Sen huhun muassa tuli paljon muitakin huhuja. Tiedettiin, että tehtailijan waimo kärsi hirweästi. Sekin oli urkittu selwille, että hän oli erään papin hywästi kaswatettu tytär. Hän ei ollut hywäksynyt eräitä miehensä wääriä mielipiteitä ja niistä oli hän hiljaisesti ja siweästi muistuttanut. Mutta se waikutti aiwan päinwastaiseen suuntaan kuin mitä hän oli toiwonut. Tuo toimelias ja kunniakas mies ei kärsinytkään, että hänen waimonsa häntä nuhteli—jopa kaiketi, sillä hän oli oppinut kuulemaan kaikilta ihmisiltä imartelewaa kunnioitusta ja ylistystä. Hän wihastui siitä niin kowasti, että katkaisi kaiken awiollisen yhteyden hänen kanssaan. Siweä waimo kukistui peräti ja kantoi mykkänä raskasta, kuolettawaa taakkaansa, täyttäen kuitenkin tarkasti elämänwelwollisuuksiaan, ainoan lapsensa äitinä ja talouden hoitajana. Piika Maija, joka oli kauan talossa palwellut, mutta nyt pois lähtenyt, wakuutti kunniasanallansa asian niin olewan. Wieläpä tiesi hän lisätä senkin, ettei sen wiisaampaa ja parempaa ihmistä löytynyt koko maan päällä, kuin hänen hywä emäntänsä.