Oikeuspäiwä tuli ja kaikki ihmiset odottiwat utelijaisuudella, kuinka tuo kamala juttu olisi päättywä. Odotettu hetki löi ja asianomaiset astuiwat sisään. Mieheni oli haastattanut konttoristin todistajaksi, koska hän oli tunnettu rehelliseksi mieheksi ja tunsi paremmin kuin kukaan muu isäntänsä asiat; häneen pani mieheni kaiken toiwonsa. Oikeuden tutkinnossa wäitti tehtailija kiwen kowaan, ettei hän ole kirjoittanut puheen=alaista wekseliä, eikä ottanut sillä rahoja; kaikki riippui nyt todistajasta. Kun tämä astui kutsuttuna sisälle, todisti hän walan tehtyään, wawisten ja waaleana kuin haamu, ettei wekseli ollut hänen isäntänsä kirjoittama ja ettei hän sillä ole ottanut rahoja; wielä lisäsi hän wekselin kirjoituksen olewan selwästi mieheni käsialaa.
Useampia todistajia ei ollut ja oikeus teki päätöksensä, kylläpä arwaatte minkälainen siitä tuli. Wekseli tuomittiin mieheni maksettawaksi ja wieläpä tuli lisäksi suuri sakkokin wäärästä syytöksestä. Pirullinen ilo loisti tehtailijan kaswoista, kun hän tuli lakituwasta ulos. Päätäpuhkaa samosi hän konttoristin kanssa kotiinsa; tämäkin näytti nyt iloiselta ja tyytywäiseltä.
Aiwan toisellainen oli minun mieheni kotiintulo. Hän oli walju kuin palttina ja horjui niin, ettei ollut pystyssä pysyä. Heti nakkausi hän sanaa lausumatta wuoteelle. Siinä hän makasi liikkumatta, syömättä, juomatta ja nukkumatta kokonaisen wuorokauden, eikä puhunut sillä ajalla yhtä ainoata sanaa. Minä en hennonut häntä häiritä, sillä käsitin, kuinka suuri sisällinen tuska hänellä oli; tarkastelin waan kauempaa hänen toiwotonta tilaansa. Hän ei ummistanut kertaakaan silmiänsä sillä ajalla, mutta rinta aaltoili ja lainehti lakkaamatta, ja wäliin puhkesi sieltä kohisewa huokaus. Wihdoin hypähti hän ylös ja wirkahti: "mutta eläähän Jumala wieläkin". Sen lauseen sanottuaan lähti hän wetoamaan asiaansa. Siellä oli hän saanut tietoonsa toisenkin todistajan, jonka kirjallisen todistuksen hän liitti asiapapereihin. Sitten eli, oli ja toimi hän niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tehtailijan kodissa wietettiin sillä wälin iloisia aikoja. Isäntä oli pelastunut kunnialla pahasta pulastansa, konttoristi saanut sen, jonkatähden hän niin paljon oli mustaa murhetta kantanut ja niin monta lewotonta yötä walwonut; emäntä tyttärineen sai nauttia elämänsä ensimmäisiä ilon ja onnen päiwiä, tietämättä kuitenkaan, mistä pohjasta tämä onni oli heille wuotanut.—
Tuli ensimmäinen sunnuntai oikeuspäiwän jälkeen. Tehtailijan kotona oli laitettu niin komea puolinen, ettei mointa oltu usein nähty, waikkei yhtään wieraitakaan oltu kutsuttu.
Iloisena istui tehtailija tulewan wäwynsä ja tyttärensä kanssa puolispöydässä. Rattoisasti haasteltiin iloisia asioita. Talon nykyään niin onnellinen emäntä oli kyökissä jälkiruokia walmistamassa, sillä hän tahtoi itse, kuten ennenkin, kaikki walmistaa, semminkin tässä autuuden kajastuksessa. Paljon puheliwat isäntä ja wäwy semmoista umpikuljuista, jota Elsa ei ymmärtänyt, mutta hän ei tahtonutkaan niitä ymmärtää. Tehtailija ja konttoristi oliwat laskunsa laskeneet ja pitiwät lopputulokset oikeina. Sentähden oli heidän puheensa wapaata, sentähden eiwät he osanneet olla warowia, eiwät mitään peitellä; mitä tähän asti oli salassa heidän nykyisistä aatteistaan, se oli sattumalta niin jäänyt; he luuliwat naiswäkensä sydämiä ja tunteita samanlaisiksi kuin heidän omansakin oliwat—he mittasiwat itsellänsä heitä.
"Käwihän se wekselijuttu warsin hywin", sanoi isäntä muun muassa iloisesti.
"Käwihän se, warsin hywinhän se käwi", wastasi konttoristi wähän umpimielisesti.
"Rohkeimmankin toiwon yli."
"Niinhän sitä tarkoitettiinkin, luullakseni."