"Eläthän toki wielä! Kyllä sinä, armaani, siitä pian paranet ja kun se on tapahtunut, yhdistymme ainiaaksi, ja sitten tulee kaikki taas hywäksi", koetti änkyttää wapisewa nuorukainen.
"Suuri Jumala! Mitä puhut, Sakari?—Ei koskaan wäärän todistajan kanssa", sanoi sairas, ja taas meni hän tainnoksiin.
Ne sanat järähtiwät Sakarin sydämmeen, niinkuin ukkonen olisi nuolensa siihen ampunut. Hän wapisi niin kowin, että olisi jokaisen luusolmun luullut toisistansa irtaantuwan; hän horjui ja olisi kaatunut, mutta hän tuki itseänsä sohwan päätä wastaan.
Silläwälin tuli lääkäri. Huolellisesti tutki hän sairasten tilaa. Surumielin selitti hän, että tytär oli saanut waarallisen paranemattoman kaatumawian, ja että äiti oli kadottanut ymmärryksensä.
Tieto tuosta surullisesta tapauksesta lewisi pian ympäri kaupunkia. Monenlaisia mietteitä ja päätelmiä tehtiin sen johdosta ylhäisissä piireissä, sillä asian todellinen laita oli heille tuntematon. Wihdoin tultiin siihen johtawaan päätökseen, ettei asia, oikein harkittuna, ollut niinkään odottamaton, sillä tunnettu asiahan oli, ettei tehtailijan waimo ollut ennenkään ollut oikein wiisas: hän oli waan kadottanut wiimeisenkin järkensä. Tytär oli warmaan perinyt äitinsä; olihan hänessä näkynyt merkkejä siihen suuntaan jo ennenkin—siinä kaikki. Sitä waan kowin surkuteltiin, kun tehtailija oli joutunut niin kowa=onniseen naimiseen, josta hänellä oli raskasta ristiä, kenties koko elämänsä ajaksi. Tehtailija olikin surun ja umpimielisen näköinen, ei seurustellut kenenkään kanssa, päiwitteli waan kowaa kohtaloansa ja sitä enemmän oli ylhäisillä syytä päätelmiinsä.
Kauan ei kuitenkaan nuot tehtailijan luullut kärsimiset ja ristit kokonaisuudessaan kestäneet. Tyttären tauti kiihtyi kiihtymistään ja pian oli se siinä määrässä, ettei hän ollut toimellaan paljon koskaan. Niillä harwoilla kerroilla, jolloin hän woi puhua, oli hänen alituisina sanoinaan: "woi, woi sinua Sakari!" Muutaman ajan kestettyään tuommoista hirweää sielua ja ruumista kuluttawaa tuskaa, heitti hän henkensä, edellä kerrotut sanat huulillaan.
Nyt tuli konttoristille toiset tuumat. Jo ensimmäisen tapauksen aikanakin oli hän ollut kowin hätäyksissään. Sittemmin oli hän koko ajan wawisten seisonut sairaan wuoteen wieressä yötä ja päiwää, toiwomassa wielä ja hoitelemassa sairasta. Mutta nyt hän makasi tuossa hänen edessänsä kalpeana ja kylmänä, ankarana päällekantajana. Hän oli kuoltuaankin wielä kaunis, mutta kun onneton nuorukainen loi katseensa hänen kaswoihinsa, oli niinkuin hänen huulensa olisiwat liikkuneet ja sieltä olisi kuulunut kuiske; "Woi, woi, Sakari, sinä olet murhannut minut——ei koskaan wäärän walan tekijän kanssa." Nyt särki kauwan nukuksissa ollut omatunto wiimeisenkin sulkunsa ja ryntäsi kaikkine kauhistuksineen ja tuomioineen onnettoman nuorukaisen kimppuun. Hän ei woinut kestää tuon ankaran kantajan tuomion edessä. Hän purskahti waltawaan itkuun ja itki niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan kyyneliä ja hitunenkaan woimia. Sen jälkeen waipui hän niin ankaraan surumielisyyteen, ettei syönyt eikä juonut moneen wuorokauteen, itki waan wäliin, milloin wähänkin jaksoi. Hän ei kuunnellut ketään, ei totellut ketään, ei nähnyt ketään; häntä ei hywittänyt mikään; hän oli kuollut maailmalta ja eli waan suruillensa.—
Kaikella on kuitenkin aikansa. Wähitellen haihtui Sakarinkin enin suru, mutta nyt oli hän kokonaan toinen mies kuin ennen. Hän ei woinut enään tehdä eikä toimia mitään ja ennen niin toimeliaasta, kykenewästä ja työteliäästä nuorukaisesta oli yhtäkkiä tullut hautaan kaatuwa warjo.
"Woi minua minkä minä olen tehnyt! Minä olen murhannut kaksi jalointa ihmistä ja puhtainta olentoa mitä tässä turhassa maailmassa woi löytyä. Minä olen wäärässä kunnian himossa unhottanut wanhempieni neuwot ja hylännyt Jumalani, mutta hänen kostawa kätensä on jo rangaissut kauhean wäärän tekoni. Pimeässä sokeudessani ja jumalattomuudessani arwostelin minä wäärin ihmissydämiä ja mittasin heitä oman pimeän mieleni mitalla. Totta kyllä on, että isäntä wietteli minut tuohon wäärään ja kauheaan tekoon. Hän lupasi minulle suurimman palkinnon, mitä koskaan on woitu wäärästä teosta tarjota, mutta liian korkea, jalo ja pyhä oli Elsa niin saastaisen työn palkinnoksi. Se oli niinkuin saastainen so'aistus hänen puhtaalle sydämelleen, se ei kestänyt sitä, se katkesi ja lakastui. Miksei häntä oikealla hetkellä suotu minulle? Miksi minut pakoitettiin häntä tuolla tawalla ansaitsemaan?—Wietelty, wietelty minä olen, julmasti wietelty ja petetty—mutta miksi minä annoin itseni wietellä? Miks'en totellut sitä wienoa ääntä, mikä tuntui aina sydämessäni ja sanoi asian wääräksi? Miksi koetin waientaa ja nukuttaa sitä?—ei se ole muiden syy, oma wikani se on—nyt sen tunnen ja tiedän, mutta nyt on jo myöhäinen. Woi minua onnetonta! minä en woi kestää tätä kauheaa tuskaa."
Tuolla tawalla puhui ja waikeroitsi lyöty nuorukainen ehtimiseen, kuljeskellen huoneesta huoneeseen ja wäännellen käsiään ja ruumistaan.