Tämmöinen menettelytapa teki tehtailijalle kowin pahaa. Hän koki kaikin tawoin hillitä ja waientaa Sakaria, sillä selwähän oli, että jos asia todellisuudessaan tuli hänen kauttansa julki, oli hän mennyt mies. Sentähden koki hän Sakarille esitellä ja luwata jos jonkunlaisia etuja, ja ehtoja, muun muassa kauppakumppaniudenkin, kun ei hän waan ilmi saattaisi, miten asia oikeastaan oli. Mutta mitä huoli Sakari mistään eduista ja kauppakumppanuuksista. Mitä huoli hän koko maailman rikkauksista ja aarteista, sillä hänen powessaan oli ankara tuomari walweella, joka ei lahjoista huolinut mitään; oikeutta se waan waali. Seuraus tuosta tehtailijan wiimeisestä hätäyrityksestä olikin waan, se, että jota enemmän hän esteli Sakaria puhumasta sitä enemmän hän puhui.
Tieto nykyisistä tapahtumista, Sakari rukan tuskasta ja tunnustuksesta lewisi hiljalleen ympäriinsä. Samaan aikaan palasi mieheni wetoama wekseli=juttu takaisin ylioikeudesta. Siellä oli asia lykätty uuteen tutkintoon. Sakari kutsuttiin nyt toistamiseen todistajaksi. Lisäksi tuli wielä tuo tehtailijan talosta lähtenyt piika Maija. Tehtailija koetti kaikki woimansa ponnistaa oikeuden edessä, saadaksensa Sakarin pois todistamasta, wäittäen hänet mielenwikaiseksi ja muutoinkin kelpaamattomaksi, mutta mikään ei auttanut, sillä ei hän woinut syytöksiään tukea.
Sakari todisti nyt, että edellisellä kerralla tätä asiaa käsiteltäessä, oli hän, isännän wiettelemänä, todistanut wäärin ja tahtoi sen nyt oikaista. Sitten selitti hän, ettei puheen alainen wekseli ollut waskiseppä Kilander'in allekirjoittama, waan tehtailija L——n jäljistelemä.
"Riiwattu, hullu!—Uskallatko isännästäsi semmoista walehdella?" ärjäsi tehtailija Sakarin todistuksen kuultuansa.
"En minä ole riiwattu enkä hullu, mutta minun omatuntoni on walweella ja sentähden uskallan totuutta puhua", sanoi Sakari kalpeana, mutta nyt hän ei wawissut.
Piika Maija todisti, että hän eräänä kertana sattumalta oli tehtailijan kyökissä, johon hän katkonaisesti kuuli kuinka tehtailija parilla kolmella sanalla pyysi konttoristin auttamaan häntä ja lupasi tyttärensä hänelle palkkioksi noista parista kolmesta sanasta. Wielä sanoi hän kuulleensa tehtailijan wakuuttaneen, ettei niistä ole kenellekään wahinkoa, jos ei tuolle suulaalle ja kitsaalle waskisepälle; mitä kaikki ne tarkoittiwat, sitä hän ei tiennyt. Asia oli nyt selwä ja oikeus tuomitsi tehtailijan maksamaan wekselin, wieläpä kunniansakin menettämään.
Tämä teki lopun tehtailijasta. Kaikki muutkin welkojat ryhtyiwät hakemaan saatawiaan ja hänen omaisuutensa myötiin niin tarkkaan, ettei kiweä kiwen päälle jäänyt. Hänen rajattomaksi luultu rikkautensa raukesi tuokiossa niinkuin tina tukikaan. Keppikerjäläisenä seisoi hän nyt yksin maailmassa, ylönkatsottuna yhteiskunnan hylkynä.—
Tämä kaikki ei kuitenkaan aikaansaanut minkäänlaista mielenmuutosta hänessä. Waimonsa wähämielisyys, tyttärensä surullinen kuolema, konttoristin kurja tila, ja oma onnettomuutensa, joihin kaikkiin hän itse oli syyllinen, kaikki, kaikki oliwat järkähyttämään kowaksi paatunutta sydäntä. Hän ei nähnyt itsessään pienintäkään wikaa, mutta kaikki kohdanneet onnettomuudet oliwat konttoristin, tuon siwistymättömän hölmön syy, joka ei woinut kielensä alla mitään pitää ja joka haaweili tyhjiä, olemattomia asioita, eikä ansainnut muuta kuin suurinta ylönkatsetta.
Sakarikin joutui nyt mierolle. Hän ei kyennyt mitään tekemään tahi toimimaan. Hän kulkea huupotteli waan ympäri kaupunkia lakkaamatta päiwitellen wäärää tekoansa ja omaa kurjaa tilaansa. Ei hän syönyt eikä juonut juuri mitään, ja tuo ankara sekä sielun että ruumiin alituinen pinnistys rupesi aiwan pian waikuttamaan hänen elimiinsä. Siitä aiwan luonnollisesti seurasi se, että hän yhä laihtui ja kalweni, ja wiimein käyskeli hän niinkuin joku haamu tahi warjo, wältellen muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kaikki kunnolliset ihmiset säälitteliwät kowin Sakari=paran onnetonta tilaa. He kokiwat tarjoella hänelle ruokaa ja lohdutella häntä kuten parhaiten taisiwat, mutta mikään ei auttanut; sama kujerrus oli waan hänen alin=omaisena työnään.
Kaupungin läheisyydessä, metsän keskellä, on eräs luonnon=ihana peltowainio. Wiimeisinä terweinä aikoinaan oli Elsa siellä yksinään oleskellut. Minun mieheni huomasi Sakarin nyt joka päiwä käywän siellä. Eräänä päiwänä ei hän kuitenkaan nähnyt häntä sinne tulewaksi, waikka aika oli kulunut tawallisen rajan siwu. Mieheni meni wainiolle tarkastelemaan likemmin, mitenkä asiat oikeastaan oliwat. Siellä tapasi hän Sakarin pellon pientareella—kuolleena. Siinä makasi hän ihan suorana, oikea käsi pään alla; siinä paikalla oli Elsakin usein istuskellut.