Kun mieheni tuli kotiin, ei hän ollut woida saada sanotuksi mitä hän oli löytänyt. Toinnuttuansa nouti hän hewosella ruumiin kotiin, teetti sille arkun, ja toimitti sen hautaan. Myöhemmin hankki hän myös hautakiwen, ja hakkautti siihen tuon muistokirjoituksen, mikä teissä on niin suurta uteliaisuutta herättänyt.
Tehtailijan waimo laitettiin houruin=huoneeseen, missä hän muutaman wuoden kuluttua kuoli. Itse tehtailija elää wieläkin ja on nykyään kaupungin köyhäinhoidon huostassa, mutta yhtä murtumaton on hän kuin ennenkin; hän on ainoa, joka kiroaa sortuneen nuorukaisen muistoa."
Minä olin ahmimalla kuunnellut ja kätkenyt joka ikisen sanan eukon kertomuksesta. Mutta kun hän kertoi wiimeisiä lauseita heräsi mieleeni joku waistomainen aawistus, ja melkein huomaamattani kysäisin: "Minkä näköinen on tehtailija?"
"Kumarahartiainen, lenkosäärinen, isonlainen wanha mies. Hänellä on lumiwalkoiset hiwukset; päässään pitää hän leweäwieristä hattua ja kädessään nystyräsauwaa; hatunpartaat owat aiwan alaspäin luukallaan. Jos hän sattuu jotain kuulemaan Sakarista, tulee hän silloin erinomaisen pahalle tuulelle", selitti eukko.
Silmänräpäyksessä selweni minulle asia ja minä sanoin puoli=ääneen: "minä olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."
OLKKOS=KAISA.
I——n pitäjässä, Pohjois-Sawossa, soiwat kirkon kellot melkein lakkaamatta; ne owat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi wuorokautta. Se oli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä kylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta ilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on omituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset tulewat metsästä, toiset menewät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta toisia tulee sijaan. Toiset makaawat talossa raukeina, wäsyneinä ja uupuneina, mutta toiset wasta tulleet, owat wirkeät ja toimeliaat, ja näyttäwät jaksawan niin paljon; jos heitä wertaili noihin wasta metsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteiwät he wäsyisi koskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin woipaa joukkoa huomasi aiwan helposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittiwat kylmää yhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli häätänyt heidät yhteiseen osan=ottoon. Toiset taas oliwat hätäiset ja miettiwäiset, näyttäen wirkeää halua toimimaan wiimeiseen woimiensa uupumiseen saakka. He oliwat niitä, joilla on sääliwä sydän, joihin koski kipeästi, waikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsiwat aiwan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.
Suurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä kannettiin pöydälle ja nälkäiset, wäsyneet miehet työntäysiwät isoissa parwissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän omat ewäswaransa oliwat loppuneet.
Mikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan waan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen pikkuinen wiidennellä wuodella olewa tyttönen oli juossut metsään ja sinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin arpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.
Lapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari wuorokautta, mutta turhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki wuoren winkalot ja korwen loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu metsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä sillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja wäsymystä, sekä uutta epätoiwoa ja pelkoa.