Waikka melkein kaikki hakijat oliwat täydestä mielestä ja suurella uutteruudella tehneet tehtäwäänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan wetänyt wertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan oliwat he wäsymättä, silmiään ummistamatta, jäseniään lewäyttämättä, hakeneet lastansa. Kaikkialla oliwat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän mielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli moneen kertaan wäsynyt, moneen kertaan lewähtänyt, ainoastaan wanhemmat oliwat myötäänsä jaksaneet.—Woi kuinka rakas on lapsi wanhemmalle.
Mutta luonto waatii welkansa rakastawimmaltakin. Wanhemmat uupuiwat nyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin woimat pettiwät. He uupuiwat niin, etteiwät woineet silmiänsäkään liikuttaa, mutta sydän, se waan woi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan lapsen tähden ja ainoa mikä wielä antoi hiukan toiwoa heidän murheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen löytäwät.
Noin oli haettu jo toisen päiwän illalle ja ainoa toiwo oli waan nyt niissä, jotka wielä oliwat yhä metsässä. Pelko ja toiwo sanomattoman tuskan kanssa sekaisin kuohui wanhempien sydämissä, noin odottiwat he wiimeisiä wiestejä illalla kotiin palaawalta wäeltä.
Ilta tuli, ja hakijat tuliwat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä tyhjänä he palasiwat ja yhtä toiwoton oli tila kuin ennenkin. Wanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He wapisiwat kuin haawan lehti, woiwotteliwat ja wäänteliwät käsiänsä, he oliwat jo senwerran woimistuneet, että woiwat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska, yhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen waikutuksen se kuitenkin teki heihin: äiti suri woimistuakseen, isä nääntyäkseen; heikompi astia oli wäkewämpi. Isä nääntyi toiwottomuuden helteessä, äiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli enemmän uhraawaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toiwoansa silloinkaan wielä, kun kaikki näkyiwät sen kadottaneen. Hän hyppäsi ylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys=yöhön, kolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet pyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset, sillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle waiwaloiselle retkelle ja se oli hänen poissa olewa lapsensa, jota hän niin werrattomasti rakasti.
Talossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä wuodella olewa poika. Kun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, käwi hänen kowin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut äidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli waan lujasti päättänyt lähteä, käwi wielä miten käwi—!
Niin lähtiwät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli siinä isossa ja wäsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli katsomassa.
"Pyydän wielä kerran, ettet lähde yötä wasten synkkään metsään, sillä helposti woipi tapahtua, että sinäkin wielä jäät sinne ja silloin en minä enään woi elää", pyyteli woimaton isä uhraawaista waimoaan.
"Lapseni, lapseni!—Jumala kyllä meistä huolen pitää", sanoi rakastawa äiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.
Ensimäisen salon halki kuljettuaan, tuliwat he suurelle awonaiselle niitylle. Sitä samosiwat ja kulkiwat he ristiinrastiin, tarkastellen joka pensasta ja mättäänkoloa. Kauwan eiwät he sitä kuitenkaan woineet tehdä, sillä heikon, huolehtiwan äidin woimat uupuiwat nyt peräti. He istuiwat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua ja tuskaa.
"Woi minun lastani, woi minun lastani!" huudahteli ahdistettu äiti ehtimiseen ja wäänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi polwillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taiwasta kohden ja rukoili Jumalaa, että hän johdattaisi wielä wiimeisessä hädässä heidät oikeaan paikkaan ja että hän warjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja waarasta!