Pimeä oli syys=yö, kolkot oliwat korkeat korwet samotessa eteenpäin. Pitkät, naawaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttiwät lyhtyjen walaisemina yön tummassa walossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne näyttiwät ojennettuine käsiwarsineen tahtowan musertaa jokaisen, joka rohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä wuorokauden hetkenä, jolloin heillä oli lupa ja oikeus wallita ja tenhowoimallaan ylläpitää sitä yliwaltaa, mikä heillä oli niin monen wuosituhannen kuluessa ollut Suomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisiwat oikein uhalla waatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä, jota he niin pitkän ajan kuluessa oliwat oppineet saamaan. Nuot maahan asti ylöttywät naawat oliwat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään tottuneiden wanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin woimaa ja arwoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle. Kaksinkerroin tulikin niille arwoa sen tummenewan warjon seassa minkä heikko walo loi salaperäisesti haaweilewaan laajaan korpeen.
Petäjät näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet wankkoja, kukistumattomia maan wartijoita, jotka jokaisen sille tulleen wamman ja wastuksen woisiwat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kiwi näytti niinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas, kykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsiwät ja haapuroiwat. Sywät kallion kuilut ammottiwat pohjattomia kitojansa, uhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka waan läpipäässeenä muiden etuwartijain siwutse oli onnistunut pääsemään tänne asti.——
Niin oli: suuri oli luonnon lumouswoima, mahtawa sen waikutus, mutta eteenpäin pyrkiwät kulkijat lyhtyjensä walossa, waikka kohtakin arkuus mielessä, sillä olihan heillä wielä jotain jalompaa mielessä, semmoista joka woittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli ihmislapsi, tuo luonnon herra, joka woittaa kaikki, hallitsee kaikki, allensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon woimatkin, murtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korwen luppoiset kuuset ja salojen sywäjuuriset hongat, tehden ne siten ihanoiksi wilja= ja kaswiwainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittawan jylhyyden wähitellen, jossa hän siten polwi polwelta iloitsee woitostaan.
Kun etsijät saapuiwat Sywännyskorpeen, alkoiwat he sen laitoja kiertää ympäri. Kappaleen aikaa waroen ja hiipien kuljettuansa, hawaitsiwat he muutaman kallion kielekkeen lomassa walkean. Hakijat säikähtiwät ensin tuota outoa ilmiötä, mutta päättiwät kumminkin ottaa selwän asiasta. He peittiwät lyhtynsä ja läheniwät warowasti paikkaa. Lähelle tultua huomattiin Pankko=Tupun istuwan nuotion wieressä ja katsowan wärwähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja käärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tuliwat lähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen, ikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja waatiaksensa hiljaisuutta. Tarkemmin katsottua hawaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui rauhallisesti ja turwallisesti, käärittynä Pankko=Tupun takkiin. Wieressä oli werinen kirweswarsi, mutta kirwestä ei näkynyt ensinkään; riimusauwa oli myös werissä.
Tuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa nukkuwaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja asettui pyrkijän ja tytön wäliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota eläwää muuria paksuine riimusauwoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki lapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä tytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aawistus, että tällä on suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.
Isä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka peitti tytön wienoja kaswoja, ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Kaisa". Tyttö awasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkiwän isänsä kaswoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen lewollista untansa, sanoi hän kuiskaamalla: "isä".
"Mitenkäs nyt owat asiasi, lapseni?" kysyi isä huolehtien.
"Hywästi, isä, ei muuta wikaa kuin wähän wäsymystä ja woimattomuutta waan", sanoi tyttö ja nousi istumaan.
"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin tulemattomuutesi tähden", sanoi isä.
"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kowin uuwuksissa, etten woi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni.— Tuppu! hänkin on wielä täällä, hänen läsnä=ollessaan en pelkää mitään", sanoi tyttö, silmäten ympärillensä.