Oikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään wääryyttä ja sortoa kenellekään tehtäwän, ei minkään nimen ja warjon alla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein omantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa wääryyden tekijää, eikä yksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan wastaan, sllä ne oliwat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä wastaan woinut ponnistella.
Kaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja woimakkain ääni. Kun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja= ja niittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahteliwatpa wuoret ja korwet sadoilla kumauksilla ja liwerryksillä wastaan. Kaikki, jotka sen kuuliwat, heittiwät käwelemisen, jos liikkeellä oliwat, tahi työaseet pois käsistänsä ja rupesiwat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota tuttua ja luihin sekä ytimiin käywää säweltä.
Paimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi= ja mielityötänsä; sinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa wapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa taittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin honkiin, siellä hypellä wuorien sywien kuilujen ylitse ja kiwilohkareelta kiwilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa uida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi toitottaa paimentorweensa että wuoret kajahteliwat.—Oli Kaisalla iloa ja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.
Otso on Sawon karjan pahin wihollinen. Säälimättä käypi se karjan kimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta wähääkään, onko karjan omistajan mieli musta tai walkea. Niiden wuoksi siellä pidetään paimenia ja usein pelastawat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan ahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta— ihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli Kaisankin paimen=ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin wäkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tawallisesti oli tyttökin, mutta siitä huoli hän wähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä oli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon tapaista.
Eräänä päiwänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli Pankko=Tuppu ollut hywin lewoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella riimusauwansa ennustus=osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin tytön sairaana ollessa. Puolen päiwän rintamassa oli hän pistänyt weitsensä tutkaimen erääseen loween ja sanonut taasen: "tuossa se on". Sitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä kumminta oli, hawaittiin hänen ottaneen kirween mukaansa, jota ei hänen oltu ennen nähty tekewän.
Ilta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan—eipä Pankko=Tuppuakaan. Kun wielä päälliseksi huomattiin erään nuoren karjasta olewan poissa, alkoiwat miehet käydä hywin lewottomiksi. Mitä nyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä semmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon woima, joka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä warten ne olisiwat, jollei juuri sen wuoksi, että niillä walaistaisiin yön kolkkoutta.
Päätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja naapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan Kaisaa ja samassa Pankko=Tuppuakin.
Mutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?
Metsä on laaja, wäljät owat salot, korkeat ja monet owat waarat ja wuoret, monisoppiset owat wuorten winkalot, kohisewat, synkät owat korpien komerot. No mutta Sywännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa ei ihmisjalka usein käy, jonka lammen sywyyttä ei wielä kukaan ole woinut mitata?—Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöiwän—sinne ohjataan matka.
Niin arweliwat, niin harkitsiwat Olkkosen wäki tuona yleisen hädän aikana. Kiireesti he sytyttiwät lyhtynsä ja lähtiwät sorkkeloimaan Sywännyslammen korpea kohden.