Siinä hänen kotonansa oli eräs wanha talon sukulainen mieliwikainen mies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo puutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt eikä toiminut mitään warsinaista talon työtä. Päiwäkaudet istui hän waan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tywipuolen paksuista sauwaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen itsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi oli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauwastansa piti hän semmoisen huolen, että joka wiikon päiwälle leikkasi siihen weitsellänsä erityisen kummallisen lowen. Kun wiikon päiwät oliwat noin lowitetut, siirsi hän ne kuukausloweihin ja kun kuukauslowet tuliwat täyteen, saiwat ne siirtyä wuoden loweihin. Hän oli siinä niin tarkka, että oitis huomasi niissä pienimmänkin wirheen ja muutoksen. Wälisti koetettiin eksyttää häntä, wuolemalla entisiä lowia pois ja leikkaamalla uusia, eksyttäwiä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi silmäyksellä hawaitsi hän missä wika oli ja ensimäinen työ oli sen oikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä wuoden päiwää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa, missä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.
Yleiseen pidettiin Pankko=Tuomasta—sillä se oli ukon nimi—pilkan ja kiusan esineenä ja poikawiikarit tekiwät hänelle minkä mitäkin kommellusta. He nykiwät ja repiwät häntä milloin mistäkin nutun ja ryysyn liepeestä, wuoliwat hänen riimusauwastaan pois lowia ja koloja ja tekiwät uusia sijaan, milloin waan ukon silmä wähänkään wälttyi. Kaiken tuon wuoksi tulistui ukko tawasta tulihinsa, tauloihinsa ja huimi poikawiikareita sauwallansa kelpo lailla, milloin waan hän heidät saawutti. Tuotapa he juuri oliwat tarkoittaneetkin ja se oli heidän suurin ilonsa kun he saiwat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan. Huutain, hoilaten lähtiwät he silloin hyppyyn ja huusiwat: "Pankko=Tuppu tulee, Pankko=Tuppu tulee!" Mutta kun Tuppu waan saawutti jonkun heistä ja sai kolhaista riimusauwallansa, tuli toinen ääni kelloon ja kinttujaan pidellen huusiwat he että salot kajahteliwat.
Kun Kaisa tuli ymmärtäwäisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon toisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinwastoin esti hän jo sen alussa pelkällä läsnä=olollaan, sen yliwaltansa woimalla, minkä hän oli toisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista yrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja nuhde=saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä yrittämään, ja sen johdosta oli mieliwaiwaisella aina hywä rauha tytön saapuwilla ollessa.
Kaisa oli muutoinkin ystäwällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei pelännyt häntä wähintäkään, waan istui usein hänen polwellaan, siljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kaswojansa, sekä takkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa. Usein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aiwan harwoin tapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä tämän warsinaisesta pahkakupista.
Kaiken tuon lapsen suwaitsewaisuuden ja ystäwyyden wuoksi perehtyi ukko häneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän wielä liikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saawan rauhaa missään, kun ei waan Kaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä wahinko, oli hän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista ketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja woimaa, että sitä oikein ihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen hawaittu.
Eräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita wiikkoja hywin heikkona. Mutta Tuppu istui yötä päiwää hänen wuoteensa wieressä, eikä lähtenyt siitä pois wahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä ummistawan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon kummallisen sauwansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen osaston, jota siinä tähän asti ei oltu wielä nähty. Siihen leikkeli, kaiweli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja, koloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän wälisti wuoroon sairaaseen lapseen ja sauwansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti noilla aiwan oudoilla merkeillänsä, wastasi Tuppu: "tämä on ennustus=osasto". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hywin wilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella lewottomuudella riimusauwaansa. Wihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti weitsensä kärjen erääseen keskellä ennutusosastoa olewaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi: "tuossa se on". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle sijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.
Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairaswuoteen wierestä, rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen wuorokauden. Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö parantua.
Kun hän jälleen oli tullut terweeksi, ei hän ollut kadottanut rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai waan enemmän kaswaneena ja kehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari ja luistelija ettei yksikään kylän saman=ikäisistä pojista wetänyt hänelle wertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt paikkakunnassa sitä waaraa, jyrkännettä, wuorta ja ahdetta, josta ei hän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keweästi ja luontewasti kuin siiwillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla järwillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin waan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaiwannut järwiretkilleen kumppania eikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi walkamalle, työnsi wenheen wesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin. Kuta kowempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin lewitti hän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja waahtoawien aaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi wesi purren keulan edessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä, useinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.
Kaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa. Wiisitoista=wuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa. Eipä siinä wielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä oli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa kauniille sukupuolelle: hän oli tawattoman kaunis. Notkea kuin nuori wesa, keweä kuin aamusumu, kirkas kuin nousewa aamunkoi ja lempeä kuin kesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut yli kaikkien kuolewaisien.
Moinen heilakka, nenäkäs, wiisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa nuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtawana henkilönä, joissa kaikki käwi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoiwat häneen ja hän kaikkiin.