Ei kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa oli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun Kaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista wauhtia wenheellä kowimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu oli joutunut hänen wenhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin mustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selwä. Wenheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen siihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli pohdista pyörtynyt. Silloin jäi wenhe tuulen waltaan ja kun tuuli oli kotirantaan päin, ajausi wenhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen aikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinwastaiseen suuntaan. Olihan selwä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona, jolloin wihuri alkoi wenhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu kärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten weteen, estääksensä sen tawatonta pakoa. Olihan wenhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar wieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain waiston tapaisella tunteella wainusi, että Kaisa oli wenheessä ja että hän oli waarassa; lieneekö riimusauwan ennustus=osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties taiwas.
Tuppu tuli wilustumisen tähden kowasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan wäkewä, sillä uusi, kowa kokemus oli hänet heikontanut. Mutta waikka niinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun wuoteen wieressä, hoidellen ja waalien häntä. Tuppu ei ollut järweltä palattuansa koskaan kaiwannut sauwaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi; se annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta wapisewana tarkasteli hän tuokion sen ennustus=osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja sanoi sydäntä särkewällä, wärisewällä äänellä: "woi, woi! en löydä oikeaa koloa!" Samassa hänen kätensä walahti, kurkku korahteli jonkun kerran ja—Tuppu ei ollut enään eläwien joukossa.—
Kaisa suri mieliwaiwaisen kuolemaa, niin että oli maan alle wajota. Olihan tämä ollut wähällä leiwiskällä warustettu Luojan luotu, mutta kuinka paljon hän oli kuitenkin woinut hywää tehdä waiwaisella luonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä, mutta selwästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä kohtelulla kohdeltuna, woipi mieliwaiwainenkin lauhkeentua ja olla joksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja hywin pidettynä woi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka muille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta silminnähtäwästä hengenwaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä, kykenemättömänä hywään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?
Tytön elämä sai tästä lähtien aiwan toisen suunnan. Hän rupesi miettimään sielunsa tilaa ja hawaitsi olewansa aiwan alastomana Jumalan edessä. Kowa hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein kipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona Jumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän waan pitkittäisi samaa, kuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan wäkewän käden alle, eikä hänen entinen wiisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset lahjansa olleet wähääkään tiellä. Ennättäwän ja etsiwän armon alta ei Kaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, waan nöyränä ja katuwaisena tunsi hän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren armon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut woinut kowasuista lastansa muutoin wetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen ja ukonnuolten kautta. Nyt wasta huomasi hän, kuinka Jumala jo lapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut häntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelewana johtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku ihmeellinen säde eli ihme tarwittu murtamaan hänen rajua luontoansa. Niinhän jumalan usein täytyy kowasti walmistaa asettansa.
Kaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin wenheretketkin jäiwät nyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin hiljaiseksi ja siiwoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tuliwat hänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi hän semmoista wiisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen wiisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin kaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi ja nöyrimmäksi; nyt wasta osasi hän pitää "kaikkia muita ihmisiä itseänsä parempina".
Ammentaen siitä lewottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja rauhaa, jota maailma ei woi antaa, sai hän sanomattoman halun ruweta sitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja wanhain keskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi wäkewä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki Kaisa heitä tukemassa, neuwomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa. Kaikissa heissä wallitsi yksi ja sama henki ja he tunsiwat itsensä suuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He oliwat ystäwälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitiwat sairaita sekä köyhiä niin paljon kuin kuukin warat riittiwät.
Monta pilkkaa ja wieläpä wainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan. Kumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä leiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä. Mutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja wainosta huoli hän wähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi pyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki nuot eiwät painaneet mitään.
Kaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa käwijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä ja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palwelukseen. Heti kun wirsi oli aljettu, heittiwät kaikki sen Kaisan haltuun, ja ujostelematta weteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei yksikään kirkossa olija wärwähtänytkään, sillä weisuu meni luiden ja ytimien läpi. Niinkuin wirtawa koski wyöryi Kaisan ääni mahtawana, woimakkaana ja wähän wärisewänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet. Yksikään silmä ei silloin jäänyt kuiwaksi, ja tuntuipa siltä kuin enkelit olisiwat kattoholweissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän yhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan pelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, wälisti ylhäisetkin, jotka arwossa pitiwät juhlallista kirkkomenoa, eiwät katsoneet waiwaksi tulla pitkien matkojenkaan päästä K——n kirkkoon, kerrankaan kuullaksensa tuota ihmeellistä weisuuta. He eiwät koskaan katuneetkaan kauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa, kuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuwia säweliä. Usea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään tilaansa.
Kaisan alkama herätys lewisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi se hywää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja kaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuwomassa usko=weljiään ja sisariaan. Wiimein käwi asia siksi, ettei hän ollut kotonaan paljon milloinkaan, waan kulki paikasta paikkaan, talosta taloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, walmistamassa ja tukemassa alkamaansa oppia.
* * * * *