Kauhea hätähuuto kajahti w. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette, tiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen sydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin kuultiin, kuinka maan woima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi silloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut ettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelwottomina puolustamaan tätä rakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päiwä. Maan sotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi heille toisen päällikön. Uusi into ja toiwo waltasi silloin Suomen poikien sydämet, ja tuon toiwonsa woimasta ottiwat he loistawan woiton. Silloin täyttyiwät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toiwolla, sitäkin paremmin, kun wihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen perääntyä.
Kaisakin oli puoli=pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei uskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä wihollisia kulki kaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän waan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten woitto tuli tiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään niitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja waltoja, waan lihaa ja werta wastaan.
Noilla retkillänsä tuli hän Rewonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää, että kirkon tienoilla majaili pari tuhatta wihollista. Mutta siitä ei Kaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli hänellä muutamia hywiä tuttawia. Sinne mennessään osasi olla niin, että wiholliset oliwat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten suojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssiwat jokea myöten heitä ahdistamaan. Huoneitten wuoksi ei Kaisa nähnyt wihollisia eikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.
Tullessaan oli Kaisa tawannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli lyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menewän pappilaan. Mutta juuri kun he nousiwat lahdelta maalle, hyökkäsiwät Suomalaiset joelta törmälle ja alkoiwat hurraata huutaen rynnätä. Wiholliset puolestaan rupesiwat huoneitten kujista ja suojista ampumaan Suomalaisia kiwääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuiwat nyt murhaawaan ristituleen. Siinä kahden taistelewan joukon wälillä oli muutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin waaraan hän oli joutunut, kapusi hän pitkittä neuwottelemisitta erääseen isoon puuhun! olipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei kadottanut tuokioksikaan neuwokkaisuuttansa ja rohkeuttansa! Kumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta poika arweli ja epäröitsi ja wiimein jäikin paikoilleen.
Kaisa walitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi wakawaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä weisata. Waikka pauke ja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo waltawa ääni ukkosen kaltaisen jyrinän seasta. Eräs wihollinen soturi hawaitsi puussa istuwan, weisaawan naisen.
"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille onnettomuuden", sanoi mies, ojentaen samassa murha=aseensa puussa istujaa kohden.
"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turwattoman naisen?" karjasi samassa järeä miehen ääni ja murha=ase painui alas.
Se oli wihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.
Tappelu yltyi: kanuunat paukkuiwat, kiwäärit rätisiwät, painetit tuhoiwat ja kussa ne pettiwät, siinä kiwäärien perät tekiwät turmaa kolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä puusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoiwat, mutta yksikään ei niistä osunut puussa istujaan. Kaatui wihollisia, kaatui omia, mutta Kaisa ei waan heittänyt weisaamistaan, eipä wielä sittenkään, waikka poikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto, wahwa oli olo.
Wihdoin taukosi tappelu: wihollinen oli woitettu. Paljon oli heitä kaatunut, mutta wielä enemmän wangeiksi saatu, loput kiirehtiwät pakosalle minkä kerkesiwät, mutta puussa istui waan Kaisa katsellen tapauksen menoa.