Kun järjestys oli saatu palautetuksi ja haawoitetut korjatuksi, noutiwat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja weiwät leiriinsä. Siellä oli koko upseeristo woittawine miehistöineen. Wangitut wiholliset oliwat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän ylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatow.
Suomalaiset upseerit kokoontuiwat Kaisan ympärille leirin keskelle, jonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoiwat aseineen. Wähitellen kerääntyiwät Kaisan ympärille wangitut upseeritkin, kun näkiwät siinä jotain tekeillä olewan.
"Etkö sinä, turwaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirweinä hetkinä?" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.
"En, sillä Jumala on minun wäkewä apuni", wastasi Kaisa.
"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?"
"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä tapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin häntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin muutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä käwi, kun näin hänen kaatuwan ja weressään piehtaroiwan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä woinut häntä auttaa", selwitteli Kaisa.
"Sinä weisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!"
"Niin weisasin."
"Etkö weisaisi wielä meille tässä nyt? Sinulla on tawattoman kaunis ääni, haluaisimme kuulla wielä sitä", sanoi upseeri.
Nopeasti walitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopiwaksi wirreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun wieressä, weisata walitsemaansa wirttä.